Olen ollut kevyellä somepaastolla nyt reilut kaksi viikkoa, siitä saakka, kun kesälomani alkoi. Sen myöntäminen nolottaa, koska olen aina pitänyt tällaista lakkoilua vähän kyseenalaisena asiana. Se on kuin herkkulakot tai tipattomat ja lihattomia kuukaudet. En ole oikein ymmärtänyt, mitä niillä tavoitellaan.

Sen tietysti tajuan, että karkkilakkoilija mielestään herkuttelee liikaa, ja varmaankin myös tipattomien viettäjät ajattelevat, että vesilinja tekee hyvää. Mutta eikö tehokkaampaa olisi tähdätä pysyvämpään muutokseen ja vähentää vaikka vähän kerrallaan? Jättää joka kolmas jäätelö syömättä ja olut juomatta sekä pitää kerran viikossa kasvisruokapäivä. Ettei kuukauden totaalikieltäytymisen jälkeen löydä itseään lähikaupasta mättämästä ostoskärryyn kukkurakaupalla karkkia, lonkeroa ja makkaraa.

Olen rinnastanut sometauon näihin muihin ”höpöhöpö-lakkoihin”. Olen ihmetellyt, miksi somessa täytyy ylipäänsä notkua, jos se kerran tuntuu sellaiselta, että siitä tarvitsee taukoa. Mutta nyt olen alkanut ymmärtää.

Minulle erilaiset sosiaalisen median palvelut ovat nimittäin tärkeä osa työtäni. Jotta pysyn kärryllä sen ilmiöistä, joudun selailemaan sisältöjä päivittäin. Enimmäkseen se on mieluisaa, hauskaa ja hyödyllistäkin: siellä on omanlaistaan yhteisöllisyyttä, sieltä saa helposti kollegoilta vinkkejä ja monenlainen tieto tavoittaa nopeasti ihmisiä lähellä ja kaukaa – sellaisiakin ihmisiä, joita muuten on hankala tavoittaa.

Sitten on se toinen puoli. Se, että kuka vain voi sanoa mitä vain ja kenelle tai kenestä vain. Ei tarvitse olla kohtelias eikä edes puhua totta. Voi liittyä puutarharyhmään ja irvailla, kun joku ei tunnista kukkapenkkiinsä yllättäen kasvanutta tomaattia. Voi kuvata väärin pysäköidyn auton ja ilkkua kaupungin puskaradiossa. Kirppispalstoilla kinastellaan säännöistä, lemmikkipalstoilla lytätään toisia lemmikinomistajia ja humoristisella, kielikukkasiin keskittyvällä sivullakin nahistellaan siitä, mitä saa julkaista. Uutismedioiden somepäivitysten kommentteja en ole enää aikoihin uskaltanut edes vilkaista.

Kun vuosia sitten aloittelin somen käyttöä, se oli paikka, josta saattoi kurkistaa, mitä vanhalle koulukaverille tai lapsuudenystävälle kuuluu. Nykyisin se on ympäristö, jossa saattaa saada sen käsityksen, että maailmassa pahantahtoisuus ja erimielisyys ovat aikaa sitten voittaneet empatian ja erilaisuuden hyväksymisen. Tai siltä minusta alkoi tuntua, ja siksi tauko tuntui tarpeelliselta.

Jo nyt tämä pieni sometaukoni on auttanut laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Sosiaalisen median palvelut ovat lopulta vain nettisivustoja, joille jotkut kirjoittelevat mitä lystäävät, mutta monet eivät mitään. Oikea elämä eletään jossain muualla, ja se maailma on toivottavasti edes vähän kauniimpi.

Mutta lauantaikarkeistani en luovu.