Lapsuuteni kesälomareissut koostuivat aina kahdesta tekijästä: vanhasta, rämästä Mitsubishistä ja vihreästä teltasta. Meidän perheellä ei ollut mökkiä eikä me käyty ulkomailla – kumpaankaan ei olisi ollut varaa. Sen sijaan pakkasimme auton kyytiin teltan, makuupussit ja retkipatjat, ja lähdimme ajelemaan.
Suunnitelmia määränpäälle ei juuri ollut. Yleensä oli päätetty lähinnä vain, mennäänkö tällä kertaa itään, länteen vai pohjoiseen. Ja sitten ajeltiin, minne mieli teki. Kun tuntui, että oli ajettu riittävän pitkälle, alettiin katsella leirintäalueesta kertovia kylttejä. Sopivan paikan löytyessä noustiin autosta, pystytettiin teltta ja tehtiin asioita, joita lomalla tehdään: uitiin, paistettiin makkaraa ja ehkä pelailtiin pihapelejä, jos leirintäalue sellaisia tarjosi. Yöt nukuttiin makoisasti teltassa, aamulla pantiin teltta kasaan ja lähdettiin kohti uutta paikkaa. Matkalla pysähdyttiin, jos jotain kiinnostavaa osui kohdalle.
Muistan, että matkoilla naurettiin paljon ja kaikenlaisia kommelluksia koettiin. Erään kerran joku keksi tyrkätä auton kasettisoittimeen joululaulukasetin, ja siinä sitten keskellä kaunista kesäpäivää hoilattiin antaumuksella Varpusta jouluaamuna.
Mutta kun lomat päättyivät ja koulunpenkeille palattiin, tuli hauskan muiston rinnalle vähän häpeää. Olin varma, että muut luokkakaverini olivat olleet vähintäänkin viikkoja Välimeren auringossa tai suvun yhteisellä Ranskan huvilalla. Taatusti joku oli käynyt Legolandissa ja Disneyworldissa tai vähintäänkin Tukholmassa. Ja sitten oli purjehdittu loppuloma perheen purjeveneellä. Heidän majapaikoissaan ei varmasti ollut puunjuuria patjan alla tai yhteiskäyttöisiä suihkuja.
Koko ensimmäisen kouluviikon odotin sydän pamppaillen, milloin tulee se oppitunti, jossa aletaan kysellä lomanvietosta. ”Paras lomamuistoni” kun tuntui aina kelpaavan otsikoksi äidinkielen kirjoitelmaan tai aiheeksi englannintunnin keskusteluharjoitukseen. Onneksi minulla oli vilkas mielikuvitus. Sepittelin kiehtovia tarinoita jostain ihan muusta. Telttailusta en tainnut kirjoittaa koskaan.
Nyt aikuisena häpeilyni ihmetyttää, ja tuntuu vähän surulliseltakin. Telttaloma, jossa matkataan minne nenä näyttää, eikä huomisen kulusta tiedä etukäteen mitään, kuulostaa ihan mahtavalta seikkailulta. Vaikka täytyy myöntää, että ohut retkipatja, hiostava makuupussi ja yhteiskäyttöiset vessat eivät ehkä niinkään mahtavilta. Mutta on sekin kokemus, jota kaikilla ei ole.
Ensi viikonloppuna kaivan taas tuon lapsuudestani tutun teltan esiin ja pystytän sen oman kotini pihalle. Lauantaina vietetään Suomen luonnon päivää, ja Suomen Latu kannustaa kannustaa nukkumaan silloin yön ulkona. Kotipihaan suuntautuvassa telttaretkessä on minulle sopivasti seikkailua: tunnen pihani juurakot ja oma vessakin on lähellä. Mutta ehkä vanhojen muistojen kunniaksi laulan iltalauluksi joululaulun – vaikka sitten hiljaa mielessäni.
