Puheiden pitäminen kuuluu yritys- ja järjestöjohtajien ja poliitikkojen arkipäivään. Useimmat puheet eivät vaadi sen kummempia valmisteluja. Kun alansa ja aiheensa hallitsee, yritys- ja järjestöesittelyt sekä poliittiset tilannekatsaukset sujuvat rutiinilla. Juhlapuheet ja -esitelmät vaativat perusteellisempaa valmistelua. Virkansa puolesta puheita pitävillä, esimerkiksi ministereillä ja järjestöjen luottamusjohtajilla, on puheen valmistelua varten taustajoukkoja, virkakuntaa, toimistoväkeä ja poliittisia avustajia. Puheenpitäjä kertoo, mitä hän erityisesti haluaa sanoa. Avustajat hakevat tarvittavat faktat ja valmistelevat pohjatekstin. Lopuksi puheenpitäjä sorvaa tekstin omaan suuhunsa sopivaksi. Aina eivät asiat suju näin yksinkertaisesti.
Näin kävi esimerkiksi kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suomiselle puhuessaan Helsingin Yrittäjien juhlassa 1980-luvun lopulla. Puhuttuaan jo jonkun aikaa, hän yhtäkkiä keskeytti puheensa, vilkaisi eturivissä istuneen poliittisen sihteerinsä suuntaan ja totesi, että ”seuraavasta asiasta, Heikki, olen kanssasi eri mieltä”. Suominen hyppäsi tekstikohdan yli ja jatkoi puhetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se puhe tuntui olevan luotetun avustajansa, Heikki Perälän, käsialaa.
Joskus taas ministerin taskusta on löytynyt väärä puhe. Ollessani kansliaministerin poliittisena sihteerinä Ilkka Kanerva kiersi maata puhumassa isosta aluehallinnon uudistuksesta. Kun vuorossa oli Etelä-Pohjanmaa, hän soitti autosta vähän ennen Seinäjokea, että oli ottanut vahingossa mukaansa väärän puheen. Kyse oli seuraavan viikon puheesta Etelä-Karjalassa. Pääteema oli toki sama, aluehallinnon uudistus, mutta Etelä-Pohjanmaan sijasta siinä tarkasteltiin asiaa kaakkoisen ja itäisen Suomen erityispiirteiden pohjalta. Oikea puhe oli ministerin työpöydällä Valtioneuvoston kansliassa. Lähetimme sen faksilla Seinäjoelle niin, että tilaisuuden alkaessa ministerillä oli käsissään oikea teksti.
Traagisin tilanne puheenkirjoittamiseen liittyen minulla oli vuonna 1980 Suomen Valtakunnan Urheiluliiton Suurkisoissa Tampereella. Juhlapuhujaksi oli suostunut itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Maahan oltiin valmistelemassa liikuntalakia, jota presidentti halusi puheessaan käsitellä. Koska osallistuin SVUL:n puolelta lain valmisteluun, sain tehtäväksi kirjoittaa asiaa koskevan osuuden presidentin puheeseen. Tunsin siis puheen kuin omat taskuni. Presidentin sairaus oli jo edennyt sellaiseen vaiheeseen, että Ratinan stadionin paahtavassa kuumuudessa puheen pitäminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi. Muutaman epäselvän lauseen jälkeen adjutantti pyysi presidenttiä istumaan todeten, että eiköhän se ollut siinä. Voin kertoa, että istuessani käsivarren mitan päässä puhujasta ja seurattuani läheltä, miten kiusallinen tilanne eteni, olin itsekin hiestä läpimärkä. Juhla radioitiin suorana. Jälkeenpäin kuulin, että urheilutoimittaja Juhani Sipilä kertoi kuulijoille, että radioyhteys Tampereelle on tilapäisesti poikki ja että parhaillaan presidentti pitää juhlapuhetta, jossa hän muun muassa toteaa seuraavaa…. Puheen sanoma meni siis maailmalle, vaikka sitä ei pidettykään. Ratinan puhe jäi Urho Kekkosen viimeiseksi.
