On lämmin elokuun lauantai vuonna 2009. Olemme Päivin kanssa juhlimassa kavereidemme häitä Helsingin Laajasalossa sijaitsevassa Villa Furuvikissä. (Lindbergin Tea kunnosti vuosia myöhemmin tämän vuonna 1884 rakennetun uusrenesanssihuvilan alkuperäiseen loistoonsa.)
Meidät on plaseerattu vastakkain. Oikealla puolellani istuu nuori vaalea kaunotar, jossa on jotain tuttua. Etsin katseellani hänen paikkakorttiaan, mutta en löydä sitä. Hämmennykseltäni en tajua edes esittäytyä. Päivin vasemmalla puolella istuvat morsiamen aikuiset tyttäret, joiden kaveri kaunis nainen ilmeisesti on.
Yritän laukaista alkujännityksen huumorilla ja saankin kaunottaren nauramaan. Päivi tyytyy hymyilemään myötätuntoisesti.
Lisään puita huumorikamiinaan, ja vierustoverini nauraa kippurassa sutkautuksilleni. Ruokailun aikana en viljele vitsejä. Suvussamme kulkee Mäntlahteen sijoittuva tarina, joka päättyy ikävästi. Eräs sukumme edesmenneistä miehistä, huuliveikko Jumalan armosta, kertoi kaskuja myös ruoka suussa. Kerran yksi kuulijoista haukkoi naurultaan henkeä ja veti lihanpalan väärään kurkkuun. Pala ei irronnut; mies tukehtui. Huuliveikko muuttui tapahtuman jälkeen vakavaksi veikoksi, jolta huulet eivät irronneet.
Kahvituksen aikana, varsinkin kun olen saanut konjakin alle, jatkan Groucho Marxin viitoittamalla tiellä. ”Voisitko ystävällisesti pitää käteni omalla puolellasi”, sanon kaunottarelle, joka sekunnin kelaustauon jälkeen purskahtaa kuplivaan nauruun, josta ei ole tulla loppua.
Juhlapuheiden ja häävalssin jälkeen ilta jatkuu karaoken merkeissä. Paikalla on sulhasen ruotsalaisia sukulaisia, joten päätän laulaa Gyllene Tiderin kesähitin Sommartider. Raikuvien aplodien ja hurraa-huutojen jälkeen vaihdan pari sanaa hääparin kanssa.
”Mitäs sinä oikein sille Emmalle juttelet, kun sillä meinaa tulla koko ajan pissat housuun?” morsian kysyy hymyillen.
”Kelle Emmalle?” kysyn.
”Kimiläisen Emmalle.”