Kirjoittaminen on esiintymistä tyhjälle salille. Sinä luet tätä. Mutta lukeeko kukaan muu? Aina välillä tulee mieleen erään puolituttuni kannustava kommentti: ”Ei niitä siun juttujas kukaan jaksa lukea. Kaikki vaan kattoo sitä siun kuvaa siinä apinalaatikossa.”

Esiintyminen tyhjälle salille on minulle tuttua muistakin yhteyksistä. Aivan vuosituhannen alussa teimme Uppo-Outo ja Kumiankat -yhtyeen kanssa hankekeikkoja eteläisessä Kymenlaaksossa. Sepra ry oli myöntänyt meille mittavan hankerahan maaseudun elävöittämiseksi lastenmusiikin keinoin.

Meidät oli tilattu hankekeikalle Toivo Pekkasen koululle Kotkaan. Keikkaa edeltävänä päivänä huomasin, että kaikki muu tilaajan laatimassa lehtimainoksessa oli kohdallaan, paitsi päivämäärä oli väärä. Soitin tilaajalle, joka lupasi laittaa korjauksen paikallisradioon.

Korjaus saatiinkin radioon. Nyt päivämäärä oli oikein, mutta kellonaika päin honkia. Soitimme keikan tyhjälle salille. Elävöitimme Toivo Pekkasen koulun salin homeisia seiniä.

Vuonna 2015 olin työni puolesta kuuntelemassa Haminan Mieslaulajien 70-vuotisjuhlakonserttia täydessä Simeon-salissa. Lopuksi kuoroa johtanut Paul Jaffe pyysi kaikkia paikalla olevia kuoroharrastajia näyttämölle laulamaan Suomen laulua. Jäin yksin istumaan salin puolelle.

Tyhjä sali on välttämättömyys niin sanotuissa taide-esityksissä. Jos katsojia on neljä tai vähemmän, kyseessä on taidetapahtuma. Jo viides katsoja tekee konsertista tai teatterikappaleesta viihdettä.

Taiteesta saimme nauttia Päivin kanssa viimeksi viime vuoden heinäkuussa, jolloin olimme Raittiustalolla katsomassa Kärjen Helin, Pekkolan Tomin ja Toikan Matin Piiritys-tanssiteosta. Meidän lisäksemme katsomossa istui yksi ihminen.

Jos esiintyjiä on enemmän kuin yleisöä, silloinkin voidaan puhua taiteesta. Yleisö koostuu näissä tapauksissa esiintyjien äideistä.

Kiitos, että jaksoit lukea tämän loppuun. Ja katso nyt vielä tuota kuvaani tuossa apinalaatikossa. Kirjoittamalla voin valehdella, mutta valokuva ei valehtele.