Marja Manninen: Mylsä mielessä ja mediassa. Toimittajamuistoja kahdeksalta vuosikymmeneltä. Reuna 2023.

Haminalaistuneen, toimittajana tunnetun Marja Mannisen tuore tietokirja Mylsä mielessä ja mediassa koostuu pääosin myllykoskelaislähtöisten tai vähintäänkin keskisessä Kymenlaaksossa toimineiden media-alan ammattilaisten haastatteluista.

Yhteisiä nimittäjiä ovat alan murrokset ja myllerrykset, mutta myös tietyt vaikuttajayksilöt: aina nuorempia kollegoja lojaalisti tukenut ja ohjannut toimittajapersoona Reijo Kupari ja lahjakkaita kirjoittajia alalle kannustaneet opettajat.

Alue näyttäytyy kiinnostavana toimittajahautomona, josta nuorten journalistien on ollut hyvä ponnistaa. 

”Mulla on semmoinen teoria, että siellä ollaan monessa mielessä rajaseudulla. Täytyy osata olla tätä mieltä ja tuota mieltä ja myönnellä, että onhan se niinkin. Toimittajahan on sellainen otus, joka kuuntelee eri tahoja tasapainottelee niiden kanssa”, pohtii mm. Kauppalehdessä työskennellyt Jorma Pöysä.

Taustalla heijastelee toki elinkeinoelämän, käytännössä Tampellan ja eritoten Myllykoski Oy:n vaikutus. Tehtaan tarjoamista vakaista työpaikoista versoi kasvualustaa ja voimaa niin paikalliskulttuurille kuin urheilullekin. Journalismille oli selkänojaa – kunnes reunaehdot muuttuivat koko Kymenlaaksossa. 

Muistan, miten omana opiskeluaikanani seurasimme Helsingissä jännityksellä, mitä Kymen Sanomien, Etelä-Suomen ja Eteenpäin -lehden Bermudan kolmiolle käy, vaikka omakohtaista kytköstä alueelle ei ollut. Ja fuusioitahan siitä seurasi. 

”Se oli kovaa aikaa myös toimittajille”, luonnehtii tietokirjailijanakin tunnettu Reijo Hämäläinen. ”Kun työyhteisö lyödään palasiksi, niin meneehän siinä aikaa ennen kuin toivutaan.”

Maailmaa monesta näkökulmasta tutkailleiden tiedonvälityksen ammattilaisten näkemykselliset kannanotot ovat kirjan tärkeintä antia.

Nykyisten kuntapäättäjien soisi lukevan ajatuksella Kari Huusarin viestin:

”Kymenlaakso pitäisi mieltää nykyistä enemmän osaksi pääkaupunkiseutua tai ainakin sen läheiseksi alueeksi, joka saisi näin uutta vetovoimaa samaan tapaan kuin Pyhtää on jo saanut. Ongelmana on vanha jako Pohjois- ja Etelä-Kymenlaaksoon.” 

Huusari kiteyttää myös journalistien yhteisen huolen siitä, miten nuoret oppivat erottamaan todellisen tiedon aikana, jolloin tiedonvälitys muuttaa muotoaan ja printtimedia ajetaan väkisin alas.

Nuoren polven tekijöitä edustava Katri Mannonen ottaa aiheeseen kantaa korostamalla, että netti tavoittaa alle 30-vuotiaat:

”Nuoria lukijoita tavoitellaan siksi, että uutisia ja ylipäätään journalistisia medioita seuraamaan halutaan myös uudet sukupolvet. Se on demokratian jatkuvuuden kannalta ihan keskeisen tärkeää.”

Mutta ymmärtävätkö nuoret somessa ”mun mielestä”-totuuksia jakelevien vaikuttajien mielipiteiden ja tiedon välittämiseen keskittyvän journalismin eron?  

Paikallislehdet ovat aina olleet alueensa asukkaiden identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistajia. Ihmiset, jotka ovat sitoutuneita kotiseutuunsa, kantavat vastuuta sen luonnosta, turvallisuudesta ja kehityksestä toisin kuin ne, jotka vain sattuvat asumaan siellä.

Manninen kirjoittaa yhtä aikaa ainakin sekä paikallis- että toimittajan ammatin kehittymisen historiaa, henkilöhistoriaa että tekee ansiokasta kotiseututyötä.

Ne kysymykset, joita Mylsä mielessä ja mediassa herättää, eivät paikallistu Myllykoskelle, vaan laajenevat yleispäteviksi. Teksti on sujuvaa, helposti omaksuttavaa ja kiinnostavaa. Ja tunnustan, että ensimmäiseksi hotkaisin omien tuttujen haastattelut.

Arjalle toimittajavuodet Haminassa olivat hyvää aikaa

– Kymen Sanomien aikoina varsinkaan Haminassa en ollut julkkis, hymyilee Marja Mannisen teoksessa haastateltuihin haminalaistoimittajiin kuuluva Arja Ukkonen.

– Ihmettelin aikoinaan, kun Reimarin nykyinen päätoimittaja Tarja Autio sanoi muistavansa minut Kymppäristä. 

Arja työskenteli Kymen Sanomien Kouvolan aluetoimituksessa 1976 – 1986 ja Haminan toimituksessa 1987–1991. Vanhalla Kymen Sanomilla, Keskustan äänenkannattajalla, oli ristiriitainen toimiala: toisaalta maaseudun puolustaja Pohjois-Kymenlaaksossa, toisaalta kaupunkilehti Haminassa.

Ristiriita lieveni, kun Kouvolan aluetoimitus lakkautettiin 1986 ja lehdestä tuli Haminan kaupunkilehti ja etelän maaseutukuntien lehti. Tilaajakunta jäi kuitenkin pieneksi, ja siksi fuusio Kotkan Sanomien kanssa oli kohtalona 1991.

– Vaikka syksy 1991 oli mullistava ja itkun täyttämä työttömäksi jäätyäni, jälkeen päin olen ollut kiitollinen työvuosistani Haminassa, Arja arvioi.

– Oli ainutlaatuista tutustua maankuuluun ympyräkaupunkiin ja sen asukkaisiin. Ilmapiiri Kymen Sanomien toimituksessa oli pääosin oikein hyvä. Lukijat olivat kiinnostuneita lehdestä ja tekijät yrittivät parhaansa. Sain tehdä enimmäkseen itseäni kiinnostavia juttuja, joskin jotakin hankalampaakin kuten murha- ja onnettomuusjuttuja. Oikein elämyksenä on jäänyt mieleen nuoren taiteilijan havuista koottu näyttely.

Kymen Sanomien fuusioiduttua Kotkan Sanomiin Arja siirtyi luotetuksi ja hyvin työllistetyksi freelanceriksi. Hänet pyydettiin myös lehtityön opettajan sijaiseksi Jamilahden kansanopiston kirjoittajalinjalle.

Freelance-vuodet 1991-2015 tarjosivat kontakteja uusiin työyhteisöihin ja erilaisiin työskentelytapoihin, samoin Suomen Journalistiliiton aktiivina toimiminen.

Entä millainen on suhteesi Haminaan tänä päivänä?

– Hamina tuntuu kotoiselta nyt. On mukavaa käydä. Viimeisimmäksi kävin katsomassa Haminan Teatterin Paljon melua pizzasta, ja nautin esityksestä.