Lise Holmberg, Marika Huomolin, Kalle Kurikkala, Konsta Lippo, Miia Maaranen, Juho Markkanen, Mirka Mylläri: Kriisistä kriisiin – Suomi-rockrevyy. Ohjaus Kalle Kurikkala. Kapellimestari Jouni Bäckström.

Rooleissa Lise Holmberg, Marika Huomolin, Miia Maaranen, Juho Markkanen, Mirka Mylläri. Muusikot Harri Heininen, Joonas Mäki, Wiljami Salminen. Koreografi Jaana Puustinen. Visualisointi Paula Penttilä. Puvut Anne Hannula, Kati Kamppinen, Niina Masalin. Äänimestari Tommi Leinonen. Naamiointi Silja Huuhtanen. Kotkan teatterin kantaesitys Kairossa 3.2.

Puoli vuosisataa sitten kaikkien lehtien kulttuuriosastoilla muistutettiin, että teatteri on kriisissä – mitä siitä lausuivatkaan Jouko Turkka, Jumalan rakastaja Jussi Parviainen ja muut liian ikääntyneen teatteriyleisön kriitikot?

Nyt kaikki muu paitsi teatteri on kriisissä. Siitä todistaa Kotkan kaupunginteatterin hersyvän herkullinen revyy, josta ei laatua puutu. Eikä kriisejä, joiden omakohtaiseksi selvittämiseksi käsiohjelmastakin löytyy rastitettava kriisibingo.

Että esitys voikin syntyä onnellisten tähtien alla! Kriisistä kriisiin suorastaan pulppuaa loistavaa musiikkia ja tuikkii monialaisia oivalluksia ja nokkelia yksityiskohtia. Valkomusta peruspuvustus on tarkoituksellisen mitäänsanomaton, mutta kirkuvan punainen baskeri vaikuttaa kuin huutomerkki ja suorastaan viskaa näyttelijän roolista toiseen.

Paula Penttilän visualisointi puhuttelee, ja sen toimivuus Kairon ahtaudessa luo vaikutelman avarasta tilasta. Taustaseinällä risteävät punaiset langat, asustevarastoina hyödynnetyt katkaistut putket ja puolat, joissa roikkuu sekä yhtä että toista, kertovat omaa tarinaansa.

Punaisissa muovituoleissa mennään bussilla tai näännytään kokouksissa; muuta ei tarvita. Koreografi Jaana Puustisen taito ottaa tuoleista irti kaikki ja vielä vähän lisää tekee vaikutuksen.     

Revyyn selkäranka, käsikirjoitus, pursuaa oivalluksia. Dialogit ovat nasevia, näkemyksellisiä ja ilmavia. Se ei välttämättä ole itsestään selvää, kun käsikirjoitustyöryhmä koostuu näyttelijöistä. Teksti saattaa tössähtää sisäpiirin vitsiksi, toistaa itseään ja jäädä sekä sisällöllisesti että kielellisesti latteaksi, koska ulkopuolinen näkemys puuttuu.

Nyt ei ole käynyt niin. Totta kai näyttelijä osaa kirjoittaa itselleen ja kollegoilleen suunmukaisia repliikkejä, mutta tällä kertaa kunnianhimo on ulottunut myös siihen, mitä tämän ajan ilmiötä niiden kautta tutkitaan ja mistä näkökulmasta.

Vaikka tekstistä tulevaisuusperspektiivi puuttuukin, aiheen ja teemojen käsittelytapa korvaa sen. Jokainen katsoja voi huvitella myös peiliefektillä, tunnistaa omia kriisejään ja nauraa päälle.  

Musiikki hermottaa revyyn. Nyt on pakko puhjeta ylistyslauluun. Bändi on huikeassa vedossa. Biisivalinnat ovat kiinnostavia nimenomaan siinä yhteydessä, missä laulut esitetään ja kuka tai ketkä ne tulkitsevat. Osa sovituksista suorastaan yllättää – ja ehdottoman myönteisesti. 

Juuri biisien ja niiden ympärille tai väliin kytketyn kohtauksen keskinäinen ennalta arvaamattomuus luo kokonaisuudesta tuoreen, vangitsevan ja elävän. En halua pilata katsomiskokemusta paljastamalla liikaa siitä, mitä on odotettavissa, mutta Eppujen Vihreän joen rannalla ja siihen yhdistetty Lise Holmbergin monologi hykerryttävät paatuneintakin revyykriitikkoa.

Näyttelijöiden työskentely niin yksin kuin yhdessä sujuu kuin hengitys. Toki sekä työskentelytapa että muoto mahdollistaa juuri omien vahvuuksien viljelyn, mutta sekin huomioiden voisi kouluarvosanaksi antaa jotakin kympin arvoista.

Kalle Kurikkala on ohjannut ilmeikkään, eloisan, revyy-genren parhaita perinteitä kunnioittavan mutta myös uudistavan esityksen. Esikoisohjaukseksi kokonaisuus on hämmästyttävän ehjä ja huoliteltu. Kotkan kaupunginteatteri voi olla ylpeä tästä produktiosta.   

Vain yhdestä puutoksesta tahdon huomauttaa: vanhan koulun teatterimies kiteytti aikoinaan revyyn ominaisluonteen sanoihin ”naurua ja kyyneliä”. Kriisistä kriisiin tarjoaa pelkästään naurua; jos kyyneliä tirisee, ne ovat naurukyyneliä.