Florian Zeller: Täydellinen lauantai. Ohjaus Iiris Rannio. Visualisointi Mikko Saastamoinen.  Rooleissa Antti Leskinen, Anne Niilola, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Osku Haavisto, Ella Mustajärvi. Arvio kirjoitettu esityksestä 23.2.

”Jollakin tapaa vanhanaikaista teatteria”, aloitti vieressäni istunut iäkäs henkilö keskustelun siirtyessämme Kotkan teatterin kevään komedian Täydellisen lauantain väliajalle. Minusta arvio osui kohdalleen. Florian Zeller, jonka kirjoittama Täydellinen lauantai on, hallitsee kaiken, mitä Aristoteles ja kumppanit ovat dramaturgian käsityöstä kirjoittaneet. Teksti kutkuttaa sisällöltään ja toimii rakenteeltaan. Tapahtumat etenevät hengästyttävän sujuvasti, mutta jokainen kohtaus päättyy yllättävästi. Katsojan kiinnostus ei yksinkertaisesti pääse herpaantumaan. 

Näyttämöllä tehdään remonttia näkymättömissä, näkyvillä korjataan perhe-elämää. Terapeutti on kannustanut Anne Niilolan tulkitsemaa Helenaa ottamaan aviomiehensä Markun (Antti Leskinen) kanssa puheeksi parisuhteen rasitteet. Siitä alkavat ikuisuusaiheet pulputa: valehtelu, pettäminen, pojan ja isän suhteen ruhjeet. Farssiin päin kallistuvissa väärinkäsityksissä, ovenpaiskomisissa ja kaatuiluissa ei niissäkään säästellä. Muheva dialogi osuu maaliin myös katsomossa, sillä kukapa ei tunnistaisi itseään tai lähimmäistään joka toisesta repliikistä.

Iiris Rannion ohjaus hurmaa ainakin minut. Vaikuttaa siltä kuin se, mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuisi itsestään: emme seuraa esitystä, vaan sitä, mitä nyt ihmisille sattuu käymään. Luontevan rytmin takaa tietysti auringontarkka ajoitus. 

Henkilöohjauksessa Rannio paneutuu tarkasti yksityiskohtiin. Jokainen mulkaisu, ynähdys tai käännähdys lisää kulloiseenkin dialogiin pontta tai poltetta. Koska kokonaistempo on tapahtumien vilkkaudesta huolimatta rauhallinen, katsoja ehtii nauttia jokaisesta vivahteesta.   

Mikko Saastamoisen visualisointi seuraa herkkävainuisesti ohjaajan näkemystä. Kaikki tapahtuu pariskunnan asunnossa, jota hallitsevat punatiiliseinät ja tunkkaiset värit. Masentavaa sameutta rikkoo puvustus, joka vaihtelee tahallisen mitäänsanomattomasta ärhäkän mustavalkoiseen tai riemunkirjavaan ja alleviivaa roolihenkilön luonnetta.   

Näyttelijäntyö on taattua, taidokasta Kotkan teatterin laatua. Vaikka sivuroolit ohuita ovatkin, niihin on pakattu runsaasti osaamista. Jos ”vanhanaikaisuutta” etsii, niin mikäs siinä: kotimaisen elokuvan kulta-aikojen mestarinäyttelijöiden ihastuttavat karikatyyrin rakentamisen keinot ovat käytössä silmien pyörityksiä, kiekaisuja, liioittelevaa ilmehdintää ja alleviivaavaa replikointia myöten. Osku Haaviston remonttimiestä voisi verrata vaikka Lasse Pöystiin Syntipukin nimiroolissa. Kari Kukkosen alakerran onnettomassa asukkaassa Pavelissa henkilöityy tapettiin sulautuva ikuinen ulkopuolinen väärinajattelija, joka on muiden mielestä aina väärässä paikassa väärään aikaan. Ella Mustajärvi vakavasti otettavaa keskustelua vaativana rakastajatar Elsana on niin blondi kuin olla saattaa, paitsi että on brunetti – ja tekee siinä sivussa selväksi, mille nainen viime kädessä on uskollinen.

Markun paras ystävä Pauli on Jarkko Sarjasen tulkitsemana höveli kamu, josta ei oikein pääse perille: liukas kuin saippua vai sydän rakkautta tulvillaan?

Ihan pihalla on joka tapauksessa ja joka tilanteessa perheen poika Sebastian. Mikkomarkus Ahtiainen tekee vallan sattuvan roolityön. Hänen Sebastianinsa hikoilee yhtä lailla satiirista ja ironista ajankohtaisuutta kuin ehtaa tragiikkaa. Ajatelkaa nyt: poika tunnustaa rakastavansa isäänsä ja saa niskaansa naurumyrskyn. 

Anne Niilola ja Antti Leskinen pääparina tekevät yhtä nautittavaa paritanssia kuin vuoden takaisen Tennessee Williamsin draaman Kissa kuumalla katolla Big Mamana ja Big Daddyna. Näkökulma problematiikkaan vain on toisenlainen. Anne Niilola tunnustuksenjanoisena ja liiton ongelmien perusteellista pohdintaa tarvitsevana vaimona on jokaisen naisen tunnistettavissa itse kunkin parisuhteen kroonisista kipukohdista käsin. Silti hahmo on valloittavan koominen, ikään kuin itseironian huuhtoma. Antti Leskisen aviomies on yksioikoinen (sillä tavalla kuin miehet aina ovat), itsekäs (kts. ed.) ja sävykkäästi tulkittu. Se kuuluu mielestäni parhaimpiin, ellei ole peräti paras Leskisen koomisista rooleista.

Kuten laatukomediassa aina, myös Täydellisessä lauantaissa katsoja tunnistaa näyttämöltä itsensä. Jos Baskervillen koiran jälkeen pohdiskelinkin, nähdäänkö Kotkassa koskaan samanveroista komediaa, nyt tiedän, että nähdään.