Georgia Murphy, Louise Dickinson ja Oil Weatherly: Tohtori Zeiffal, tohtori Zeigal ja virtahepo jota ei koskaan saatu kiinni. Suomennos ja ohjaus Jouni Bäckström. Näyttämöllä Mirka Mylläri ja Kalle Kurikkala. Kotkan kaupunginteatterin ensi-ilta Naapuri-näyttämöllä 6.4. 

Onpa hauskaa, että lapsille tehdään myös teatteria, jossa pääasia on hulvaton ilakointi. Ilman muuta hienoilla klassikoilla ja ystävyyden ylistyksillä on tärkeä paikkansa, mutta lajityyppien runsaudesta voi ammentaa muutakin.

No, kerroksia kuorimalla Kotkan kaupunginteatterin Tohtori Zeiffal, tohtori Zeigal ja virtahepo jota ei koskaan saatu kiinni kertoo, että varsin erilaisista otuksista voi tulla kavereita.

Silti pääasia on kunnon lavashow. Komedian nimi antaa monta vihjettä, mistä oikein on kyse.

Se tiivistää juonen. Siinä on sanoja, joita voi kummastella. Se kuulostaa rytmisesti samanlaiselta hölpötykseltä kuin päätohtorin hokemat.

Tohtori Zeiffalin roolissa Mirka Mylläri on kuin stand up -koomikko, joka suoltaa juttuja, toistelee sanojaan ja temppujaan, naurahtaa (muka)kömmähdyksilleen ja koettaa vangita kuulijat puolelleen ja houkutella heidät reagoimaan.

Esityksen hauskuus nojautuu vuorovaikutuksisuuteen. Esiintyjän haasteena on siis saada yleisö elämään mukana. Ainakin ensi-illassa oli turha pelätä, että katsomo ei syttyisi.

Lapset osallistuivat jo ennen kuin heitä siihen sanallisesti edes haastettiin. Tosin joku lapsi kuului moittivan puuskahduksissaan esitystä tylsäksi, mutta valtaosa toi intonsa julki.

Toinen haaste on pieleenmenolla leikittely. Kun tohtori kutsuu kollegaansa verhojen uumenista esiin ja tämä ei tule, siinähän katsoja pidättää hengitystään, että mitä nyt! Osa vitsikkyydestä on verbaalista.

Koska pakkausteipissä lukee ”särkyvää”, teipin päälle ei tietenkään voi astua. Koska näkymätön matto on luonnehdintansa mukainen, sen näkemistä pitää varmaan harjoitella.

Esitys on paljolti Mirka Myllärin show. Kalle Kurikkalan esittämä kollega Zeigal jää melkeinpä varjoksi.

Oikeastaan voisi sanoa, että Zeigalin tehtävä on tehostaa Zeiffalin etevyyttä. Sen sijaan Kurikkalan toinen rooli virtahepona on mitä olennaisin.

Veikeä, satumainen hahmo, josta tuntuu puuttuvan kaikki oikeaan eläimeen kuuluva vaarallisuus, hauskuttaa jo pelkällä näkyville ilmestymisellään.

Hauskuutta tietysti lisää se, että Zeiffal ei huomaa koko otusta. Hippo syöksyileekin ja hiipii kuin farssin sankari, onnistuu aina pysymään etsijältään piilossa.

Väliajaton esitys kestää noin 50 minuuttia. Jo sillä perusteella se sopii aika pienillekin katsojille. Mutta huvittaa se myös oikean asenteen aikuisia.

Ensi-illassakin oli ilman pientä seuraa lähteneitä katsojia, joiden oma lapsuus on jo kaukana.

Ehkä ilonkiljahduksiin ja römeämpään hohotukseen aihetta antoivat eri seikat, eri vitsit ja eri viittaukset.