Aloitus tuo suurimmalle osalle meistä mieleen muistoja. Muistot voivat olla iloisia, surullisia, haikeita, nostalgisia. Mitä nyt kellekin tämän virren sanat merkitsevätkään.
Yksi lempikolumnistini on Hanna Kivisalo; teologi, uskonnon opettaja ja kirjailija. Hänen kolumninsa “Suvivirsi on opettajan virsistä vaikein” teki minuun vaikutuksen.
Pohdin, että miksi ihmeessä Suvivirsi olisi vaikein? Vastaus onkin helppo. Kun pohtii, mitä tunteita sisältyy kevätjuhlaan, hetkeen joka häilyy kouluvuoden päätöksen ja kesäloman alkamisen välissä.
Urani aikana ei ole ollut kevätjuhlaa, jossa ei Suvivirren aikana olisi hiipinyt kyynel silmäkulmaani. Se ei ole ollut surunkyynel vaan liikutuksen, onnen ja haikeuden kyynel.
Kevätjuhlat ovat täynnä tunnetta.
Kevätjuhlat ovat monille opettajille luopumisen hetki. Kuudesluokkalaiset siirtyvät yläkouluun. Ysit lähtevät peruskoulusta jatko-opintoihin. Lukion jälkeen eletään elämän kevättä. Valkolakki kourassa, “elämä edessä”. Ammattiin valmistuvat ovat myös juhlansa ansainneet, työelämä kolkuttelee nuoren ovella.
Kaikkialla nämä oppilaat sulkevat koulunsa oven viimeistä kertaa ja meille opettajille jää takataskuun paljon muistoja yhteisistä ajoista. Monia iloisia ja ei niin iloisia sattumuksia
ja hetkiä. On naurettu, välillä kiristelty hampaita ja kaikkea tältä väliltä.
Suvivirsi tarkoittaa lapsille ja nuorille päällimmäisenä ihanan, pitkän kesäloman alkua. Meille opettajille se tarkoittaa kiivaimman työrupeaman hellittämistä. Saattaapa jollakin pieni stressikin purkautua kyyneliin. Oppilaisiin nimittäin kiintyy, teemmehän yhdessä työtä kymmeniä tunteja viikossa.
Muistan yhä myös urani ensimmäisen luokan ihan hyvin, vaikka aikaa on kulunut 25 vuotta. Mitähän mahtaa kuulua heille, jo 35-vuotiaille aikuisille? Minä tosin muistan heidät kymmenvuotiaina.
Pientä liikutusta on ilmassa silloinkin, kun pienet ykköset ovat käyneet ensimmäisen luokkansa ja ihka oikea koululaisen kesäloma on alkamassa. Syksyllä jälleen nähdään. Luokkahuoneessa vielä nopeat halaukset ja heipat – ja joukkio kirmaa kesälaitumelle.
Suvivirsi on mielestäni meidän suomalaisten kulttuurihistoriaa. En muuttaisi siitä mitään. Virttä on laulettu jo 1800-luvulla kouluissa. Olen laulanut sitä myös erilaisilla sanoilla, Suvilaulun nimellä. Se tuntui minusta laimealta. Ei tullut samaa fiilistä kuin oikeasta virrestä.
Suvivirsi on meidän kulttuuriperintöä, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Myös siksi sen laulaminen tuntuu erityisen juhlavalta.
