Kesän suuri urheilutapahtuma on takana. On siirrytty pyykinpesuvaiheeseen. Mitaleja olympialaisista ei saatu ja monien mielestä kisat menivät penkin alle.

Totta on, että moni urheilija jäi kauden tasostaan. Yhtä lailla löytyi kuitenkin niitä, jotka paransivat omia ennätyksiään ja ylittivät odotukset. Jälleen kerran tuli todistettua sekin, että me odotamme urheilijoiltamme enemmän, mikä on kohtuullista tai ainakin, mikä on realistista.

Suomalaisurheilijat ylsivät Pariisissa suurin piirtein samaan, mitä kaksissa edellisissäkin kisoissa. Rio de Janeirossa 2016 saimme yhden pronssin ja Tokiossa 2021 kaksi pronssia.

Kärki on kapea, sillä Rion ainokaisen ja Tokion toisen toi yksi ja sama urheilija, nyrkkeilijä Mira Potkonen. Ilman häntä olisimme jo kahdeksan vuotta sitten jääneet mitalitta.

Nyt korkeimmalle ylsivät nyrkkeilijä Pihla Kaivo-oja, rullalautailija Heili Sirviö ja moukarinheittäjä Silja Koskinen sijoittuen viidenneksi. Krista Tervo oli kuudes. Silja jäi mitalista 23 senttimetriä ja Krista 54 cm.

Minusta molemmat pärjäsivät erinomaisesti ottaen huomioon, että Kristan tilastosijoitus oli yhdeksäs ja Siljan neljästoista. Heilin ja Pihlan viidennet sijat tulivat vähän kuin puskista.

Suomen suuressa joukkueessa ei ollut etukäteen yhtään todellista mitalisuosikkia. En ihan ymmärrä Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuoren kommenttia, että joukkueessa olisi ollut peräti neljätoista potentiaalista mitalistia.

Kisoja edeltäneet mitalispekulaatiot saivat monet meistä astumaan tähän hyvin viritettyyn odotuksien ansaan ja siksi päällimmäiseksi tunteeksi kisoista jäi pettymys. Nämä olivat suomalaisilta kuitenkin normikisat.

Kahdenkymmenen joukkoon ylsi 24 urheilijaa. Tokiossa ja Riossa samaan ylsi vain 16. Kahdentoista joukkoon pääsi nyt 10 urheilijaa, Tokiossa 11 ja Riossa myös 10. 

Huippu-urheilun maailma on erilainen, mitä ennen. Kestävyysjuoksujen finaaleissa eurooppalaiset urheilijat ovat jo pitkään olleet vähemmistönä. Euroopan valta-asema on nyt murentunut jopa miesten keihäässä, jossa kulta meni Pakistaniin, hopea Intiaan ja pronssi Grenadaan. Pistesijoilla oli lisäksi yksi kenialainen ja yksi Trinidad&Tobagosta.

Suomen kolmikolta ei tullut itse kisassa nappiheittoja, mutta Toni Keränen paransi karsinnassa yli metrillä omaa ennätystään ja Lassi Etelätalo puristi itsensä jälleen kerran arvokisojen pisteille. ”Ei huano!”, sanoisi Jorma Uotinen.

Yleisesti ottaen suomalaisen huippu-urheilun tilanne kesälajeissa ei näytä hyvältä. On kuitenkin väärin väittää, että juuri nämä Pariisin kisat olivat ”pohjanoteeraus”. Kyllä menestymättömyyden ongelma on vanhempaa perua.

Tällä hetkellä media on pullollaan kaikkitietäviä besserwissereitä. Joidenkin mielestä jääkiekko vie kaikki lahjakkaat urheilijanuoret. Toiset olisivat valmiit kieltämään pesäpallon, kun se ei ole kansainvälinen laji. Osa on sitä mieltä, että rahat pitäisi suunnata vain muutamaan valittuun lajiin.

Suomi ei ole kuitenkaan ”DDR” eikä Kiina. Perustasolla liikunnan ja urheilun harrastaminen nojaa vapaaehtoiseen seuratoimintaan. Sen väkivaltainen ohjailu jostakin ”ylhäältä” olisi suurin virhe, mitä voidaan tehdä. Toisaalta lahjakkuuksille tulisi luoda mahdollisuus kehittyä juuri siinä lajissa, joka heistä itsestään tuntuu oikealta.

Pienessä maassa, kuten Suomessa, kultamitalistit ovat harvoin, jos koskaan, ”järjestelmän” tuotteita.