Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia? Suomennos Reita Lounatvuori. Ohjaus Anna Viitala. Lavastussuunnittelu Anssi Uusinäkki. Pukusuunnittelu Anne Hannula. Maskeeraussuunnittelu Silja Huuhtanen. Valot Paula Penttilä. Äänet Kaj Gynther. Rooleissa Veera Anttila (vier.), Akseli Ilvesniemi (vier.), Anne Niilola, Jarkko Sarjanen. Kotkan teatterin ensi-ilta Naapuri -näyttämöllä 7.9.

Kotkan teatterin syksyn avaavan amerikkalaisklassikon Kuka pelkää Virginia Woolfia? esitys on kertakaikkisen hieno. 

Siinä on kaikki kohdallaan. Keski-ikäisen pariskunnan Georgen (Jarkko Sarjanen) ja Marthan (Anne Niilola) elämisen todelliset raamit ovat Anssi Uusinäkin lavastuksessa niin totta, että nikotiinimyrkytys ja vanhan viinan löyhkä vyöryy katsomoon. Vai mitä sanotte tupakantumppeja rönsyilevistä valtaisista vadeista, pöydän alle piilotetuista pulloista ja jokaiselle vapaalle tasolle lasketuista vajaista laseista, ikääntyneistä voileivistä, kirjapinoista, kehnohkoista maalauksista?

Anne Hannulan suunnittelemat asut Honeyn (Veera Anttila) barbiemekkoa ja Nickin (Akseli Ilvesniemi) pooloa myöten näyttävät kasvaneen ihoon. Kun siloteltu nuoripari saapuu yliopiston dekaanin tyttären ja hänen puolisonsa kotiin jatkoille, yksi silmäys riittää tunnistamaan, minkä tyyppiset henkilöt ovat kyseessä. Show, joka yltyy raadolliseksi ja julmaksikin avioliiton elämänkaaren paljastukseksi, voi alkaa.

Mutta onko mikään – edes ihmissuhdepelit ja toisten haavoittuvuuksilla leikkiminen – sitä, miltä se näyttää?

Anna Viitalan syvällinen ohjaus tasapainottelee taitavasti kahdella tasolla. On vanhan pariskunnan näytösluotoinen mittelö ja nuoremman, hyökkäykseen valmistautumattoman, selviytymisyritys. Mutta: väkivaltaa ja seksiä ryöppyävän, näennäisen yksioikoisen tekstin alla liikkuu toisenlainen todellisuus.

Avain tulkintaan saattaa löytyä musiikkidramaturgiasta. Ensimmäisen näytöksen aluksi ja lopuksi jyrähtelee Bachia. Rytmin ja pulssin sävellykselle antava bassolinja särkyy. Onko Kaj Günther kerrankin epäonnistunut työssään – vai kertooko tarkoituksellisesti liian kovalle ajettu musiikki roolihenkilöiden elämän perustan säröistä, lohkeamisista, murenemisista?

Entä miksei näytelmän nimirallatusta hoilatakaan asiaankuuluvasti ”Pahaa sutta ken pelkäisi” -melodialla, vaan se korvataan norjalaisen Edvard Griegin oopperasta Peer Gynt lainatulla, luolassa tapahtuvalla Vuorenpeikkojen tanssilla? Samalla herää kysymys, miksi Honey ja Nick eivät pakene Georgen ja Marthan luomasta luolasta, ihmissuhdevankilasta.

Toisessa näytöksessä kaikuvat barokin hovitanssien sävelet, kenties ranskalaisten, mutta joka tapauksessa semmoisten, joita tanssittiin naamioituneina. Ja naamioituneenahan saattaa tehdä mitä tahansa…

Koko esityksen läpi kuuluu pianomusiikkia, alkuun niin häiveenomaisesti, että sitä epäilee kuulohäiriöksi, sitten selvemmin, kunnes kolmannessa näytöksessä se soi täydellisen kauniina ja eheänä. Samalla näyttämöllä tapahtuu lopullinen välienselvittely. Jäljelle jää kysymys: keitä Honey ja Nick ovatkaan, aito nuoripari – vai Georgen ja Marthan mieltä piinaavia muistoja siitä, millaisia he kerran olivat? Ovatko George ja Martha kasvamaan kykenemättömiä ihmisiä, jotka ovat takertuneet omaan menneisyyteensä; jotka ovat tuhonneet elämänsä katsomalla vain taaksepäin; jotka käyvät päättymätöntä dialogia niiden ihmisten kanssa, joita kerran olivat?

Joka tapauksessa Anna Viitalan ohjaus on suurenmoinen. Se on sitä erityisesti näkemyksellisyydessään, tarkkuudessaan ja henkilöohjauksen lujuudessa. Sen ansiosta esitys on näyttelijäntyön juhlaa. Veera Anttila ja Aleksi Ilvesniemi ovat tekniikaltaan hyvin valmiita, he reagoivat ja säilyttävät fokuksen – hienoa työtä!

Jarkko Sarjanen kasvattaa Georgen hahmoa alussa hitaasti, mutta kohtaus kohtaukselta hän paljastaa roolin eri puolia, kunnes säälimme, vihaamme, halveksimme, pelkäämme häntä, tympäännymme häneen emmekä erota, valehteleeko hän. Ja silloin paljastuukin jotain yllättävää.

Haminalaisen luonnenäyttelijä Anne Niilolan tulkinta Marthasta suorastaan järkyttää. Ei vain Niilolan hämmästyttävän taitavuuden vuoksi – yhden repliikin sisällä hän muuntuu hehkuvasta naisesta vanhaksi akaksi, yhden katseen aikana viettelijättärestä kiusaajaksi – vaan myös tulkinnan syvällisyyden ja sisäisen rikkauden vuoksi. Niilolan Martha on huima, vaikuttava roolityö. Se jättää varjoonsa kaiken muun.

Kotkan Kuka pelkää Virginia Woolfia valaisee, mitä taide pohjimmiltaan on, ja miksi se rakentaa ja eheyttää ihmistä. Katsomiskokemuksena se on intensiivinen, helposti seurattava ja sujuva. Ja se uurtaa jälkiä katsojaan.