Tänä vuonna saimme nauttia pitkästä kesästä. Niin pitkästä, että Suomen hellepäiväennätyskin ylittyi. Mutta pessimistisesti totean, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös loppukesän lämpöiset päivät.

Lokakuu ja syksy on saapunut. Osa meistä on ilahtuneita, mutta veikkaan, että tämä ajanjakso ei kuulu kaikkien suosikkeihin… Syksylläkin toki voi olla aurinkoisia päiviä, mutta jää arvailujen varaan mitä on luvassa. 

Välillä kuulee kysymyksen: “mikä on suosikkivuodenaikasi?” Jokaiselle vuodenajalle löytynee kannattajia. 

Mitä sinä pidät syksystä? 

Minun mielestäni syksy on jotenkin ristiriitainen vuodenaika. Luonnossa kasvit kuihtuvat ja valmistautuvat lepokauteen. Pimeys valtaa illat yhä aikaisemmin ja luontokin näyttää usein voimiaan syysmyrskyjen lailla. 

Ihmiselämässä syksy saattaa kuitenkin merkitä päinvastaisesti uuden alkua. Esimerkiksi harrastukset ja erilaiset ryhmäkokoontumiset alkavat jälleen syksyllä. Moni meistä saattaa aloittaa uuden harrastuksen hämärtyviä iltoja piristämään. 

Sitten osa meistä kaivelee jo kätköistään kirkasvalolamppuja ja d-vitamiinipurnukoita. Valon määrän vähentymisen olen huomannut omalla kohdallani vaikuttavan nykyään entistä enemmin. Lapsena ja nuorempana sitä vaan porskutti menemään, miettimättä liiemmin, onko valoisaa vai ei. Mutta nyt sitä kulkee välillä kuin horroksessa. 

Hiipii mieleen, että miltä mahtaa tuntua arki pohjoisessa ihan oikean kaamoksen keskellä? 

Apukeinoja syyspimeiden aiheuttamaan melankoliseen fiilikseen voi löytää juurikin harrastuksista, liikunnasta, kunnon yöunista, vitamiinipurkista jne. Mutta jos tuntuu, että nekään eivät auta, niin olisiko siitä kirkasvalolampusta apua? Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, joten otan vastaan tuttavilta hyviä vinkkejä aiheesta… 

Tämä syksy saattaa olla omakohtaisesti aiempia syksyjäni haastavampi. Perheemme menetti lyhyen ajan sisällä kaksi merkittävää läheistä ihmistä. Tuntuu erikoiselta, mutta surukin voi tuntua erilaiselta kesän kukkeimpana aikana, kuin syksyn harmaudessa ja sateenvihmeessä.

Kesällä surussa on mukana myös jonkinlaista valoisuutta (jos nyt surussa ja ikävässä ylipäätäänsä voi sellaista olla), mutta syksyn tullen surun tunne on läsnä eri tavalla. Se hiipii mieleen herkemmin ja saattaa saada mielen matalaksi. 

Ilo kuuluu elämään. Suru kuuluu elämään. Syksy kuuluu elämään. Joten eipä auta – leuka ylös ja kohti uusia sadekuuroja, tuulenpuuskia ja hämärtyviä päiviä. p.s. Muistakaa ne heijastimet!