Daniel Wallace – John August: Big Fish – kalajuttuja.
Musiikki ja sanoitukset Andrew Lippa. Suom. Paavo Leppäkoski. Ohjaaja Miko Jaakkola. Kapellimestari Jouni Bäckström. Koreografia Minna Vainikainen (vier.). Lavastus Lucie Kuropatová, pukusuunnittelu Saara Jolkkonen (vier.), valo- ja videosuunnittelu Petri Pietiäinen (vier.), lauluvalmennus Juho Eerola (vier.). Rooleissa Antti Leskinen, Juho Markkanen, Kalle Kurikkala, Lise Holmberg, Marika Huomolin, Ella Mustajärvi, Kari Kukkonen, Osku Haavisto, Mikkomarkus Ahtiainen, Miia Maaranen, Kim Belov/Maxim Kayava sekä laulu- ja tanssitehtävissä Stella Löflund, Riikka Pelo, Ella Tepponen. Ensi-ilta Kotkan teatterin suurella näyttämöllä 21.9., arvio kirjoitettu esityksestä 12.10.
Mikä on isän ja pojan suhteessa tärkeintä? Luottamus, opettaa Kotkan teatterin syksyn musikaali Big Fish, joka on samalla teatterinjohtaja Miko Jaakkolan jäähyväisohjaus.
Kalajuttuja levittelevä isä Edward Bloom (Antti Leskinen) koettelee toimittajapoikaansa Williä (Kalle Kurikkala) vielä haudan reunalla keikkuessaan. Will lähtee tutkimusmatkalle isänsä menneisyyteen, ja törmää siinä sivussa kokoelmaan amerikkalaisten elokuvien ja tv-sarjojen ikonisia tyyppejä.
Menoa siivittää suurieleinen jenkkimusikaalimusiikki, jonka ystävä en henkilökohtaisesti ole ollut enkä edelleenkään ole. Edes Sirkku Mantereen jumalaisen hivelevä viulusoolo tai Lise Holmbergin (Edwardin puoliso Sandra) ravistelevat laulutulkinnat eivät saa vakaumustani horjumaan. Toki orkesteri soittaa kuin noiduttuna ja laulunumerot puhuttelevat, mutta Andrew Lippan sävellystyö ei ole minua varten.
Sen sijaan arvostan rakennetta. Kahdella aikatasolla etenevä juoni mahdollistaa pysähtymisen isä-Blomin tarinoihin, joiden funktio on muutakin kuin huvittaa. Sirkus toimii allegorisena sukelluksena yhteiskunnan taloudellisiin pohjavirtoihin, kipaisu collegessa valtarakenteisiin.
Lucie Kuropatován lavastus lumoaa niin kauneudellaan silloin, kun harso menneen ja tämän hetken välillä hajoaa, kuin elävyydellään ja värikkyydellään tai hillityllä niukkuudellaan. Minna Vainikaisen koreografiat istuvat kokonaisuuteen niin sulavasti, että liikkeen muuntumista tanssiksi tuskin huomaa ennen kuin tajuaa katsovansa tanssia.
Koko esitys ikään kuin syntyy siinä samalla, sitä katsoessa, niin luontevasti eri elementit liittyvät toisiinsa, niin tosia sen karrikoiduimmatkin hahmot ovat.
Näyttelijäntyö sekä keskeisissä tehtävissä että sivurooleissa on erittäin tarkkaa ja paneutuvaa, jopa niin katsoja jää miettimään, mitä Jenny Hillille (Miia Maaranen) tai Karlille (Kari Kukkonen) myöhemmin oikein tapahtui. Entä mistä tohtori Bennet (Osku Haavisto) sai voimia kohdata ystävänsä menehtymisen? Ja Mikkomarkus Ahtiaisen kiusaaja-Donia olisi tehnyt mieli läimäyttää!
Juho Markkasen vilpittömän nuoren Edwardin ja college girl Sandran (karismaattinen Marika Huomolin) tarinan lomittaminen perheen elämän tämän hetken tapahtumiin taustoittaa rooleja niin, että musikaalin henkilöille syntyy kasvun ja kehittymisen kaari.
Kaikkea sentimentaalisuutta karttava, sairauden koettelema Edward ja sekä hänen että Willin rinnalla horjumatta pysyvä, ikääntyvä Sandra ovat Antti Leskiseltä ja Lise Holmbergiltä hienoja, inhimillistä lämpöä hehkuvia töitä.
Ella Mustajärven huumorintajuinen, tunneälykäs Josephine tukee hienovaraisesti puolisoaan Williä, joka pyydystää totuutta isästään. Kalle Kurikkala tekee Willin pikemminkin pienesti kuin isosti, paljastaa sisäistä kamppailua ja kuohuntaa kohtuudella. Ahdistus suuntautuu aggression sijaan toimintaan.
Lopuksi yleisö ilmaisi mielipiteensä: Ilta päättyi jykeviin aplodeihin, jopa bravo-huutoihin.
Jäin miettimään esityksen kiehtovuuden syytä. Ehkä se löytyy omakohtaisuuden häivähdyksistä. Ainakin minulle juuri ne – kipeydestään huolimatta – merkitsivät eniten. Mutta kaikesta huolimatta Estonia-musikaali on suosikkini!
Jaakkola siirtyy Tampereelle ja jättää melkoisen haasteen seuraajalleen Mikko Korsulaiselle. Nyt tiedetään, mikä on Kotkan teatterin ensemblen taso.
