Juha Jokela: Patriarkka. Ohjaus Jarno Kuosa (vierailija). Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová. Valot Mikko Laaksonen. Äänet Kaj Günther. Rooleissa Anne Niilola, Antti Leskinen, Juho Markkanen, Miia Maaranen, Ella Mustajärvi, Jarkko Sarjanen, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Osku Haavisto, Marika Huomolin. Kotkan teatterin ensi-ilta 16.11.

Päällimmäinen tuntemukseni Kotkan Patriarkan ensi-illan jälkeen oli ja on yhä hämmennys. Ennen esitystä mietin ketjua, joka alkoi Tennessee Williamsin perheottelusta Kissa kuumalla katolla ja jatkui Eldrigen hienolla avioliiton eri vaiheita ja valheita paljastavalla Risteyksellä. Sitä seurasi Edward Albeen psykologiseksi arvoitukseksi kehkeytyvä parisuhdekamppailu Kuka pelkää Virginia Woolfia. Liittyisikö myös suomalaisen, kekkos-ajan mallisen vastuunkantajan ja sivutoimisen perheenisän muutoksen tarpeesta alkunsa saava draama edellisten kaltaiseen sukupolvien ja sukupuolten taistelun jatkumoon? – Lisäksi arvelin nähneeni Juha Jokelan Patriarkan jo aiemmin. 

Tätä kirjoittaessani en ole vastauksesta varma. Jos olen nähnyt, olen nähnyt kuivakkaanpuoleisen, itsensä vakavasti ottavan näyttämöteoksen. Vuosien takaiset muistikuvat ovat toki hieman suttaantuneet, mutta aikoinaan näkemäni tulkinta avautui tyystin toisenlaisena kuin Kotkan teatterin Patriarkka. Jälkimmäinen todistaa, että syvällisyys, terävä analyysi, vakava pohdinta sekä ihastuttavan helppo ja hauska katsomiskokemus mahtuvat samaan produktioon.

Jarno Kuosan ohjaama Patriarkka on yhä ajankohtainen sukupolvi-, ihmissuhde- ja arvodraama – vain muutama ulottuvuus mainitakseni. Se pursuaa monenmoista, monisyistä huumoria. Dialogi on sanankäytöltään mehevää, sisällöltään rohkeasti olennaiseen pureutuvaa. Ristikkorakenne, rinnakkain esitetyt tai toistensa yli liukuvat siirtymät tästä hetkestä takaumiin, toimii moitteettoman selkeästi.

Lucie Kurapatován visualisointi tekee yhdellä silmäyksellä tiettäväksi, mikä vuosikymmen on kyseessä. Tunkkaiset tai koleat värit puhuvat myös ajankohdan arvoista ja asenteista, valojen vaihtelut mielentilasta.

Näyttämöltä heti alussa hyökyvä äänimaailma pakottaa katsojan heittäytymään näytelmän todellisuuteen kuin Normandian rannikon maininkeihin.

Teksti on kiinnostavaa, ei siksi, että se toisi varsinaisesti uusia näkökulmia aiheisiin ja teemoihin, vaan siksi, että se käsittelee juuri sitä, mitä me pohdimme taukoamatta: Sotaa. Asuntopolitiikkaa. Energiantuotantoa. Poissaolevia isiä, rakkaudettomuuttaan murehtivia äitejä, härskiyttä miehisenä hyveenä (vain joitakin mainitakseni). 

Lähes jokainen sana pistelee, sillä mikä muu on tälläkin hetkellä täyttä totta ja vaatii ratkaisua kuin se, mikä riivaa näytelmän henkilöitä?

Sisällön painokkuus sumentaa tai painaa alleen yksittäiset näyttelijäsuoritukset. Kuosan henkilöohjausta voisi kritisoida siitä, että joissain kohdin näyttelijöiden työskentely on pikemminkin kliseistä kuin innovatiivista. Silti yhtäkkiä näyttämölle saattaa ropsahtaa taidonnäyte, kuten Osku Haaviston tulkitsemaan nuoreen Heimoon sisäänrakennettu vanhan Heimon eli Antti Leskisen puheen intonaatio. Samalla ihmisen elämänkaari ja kohtalo konkretisoituvat ja yhdistyvät. Yksinkertaistetusti: kuulemme idealisti-Heimon puhuvan kuin pyrkyri ja hyödyntavoittelija-Heimo, ja joudumme kysymään, kätkeytyikö hyödyntavoittelija jo nuoreen idealistiin? Vai palaako ikääntynyt pyrkyri urahulinoinnin jälkeen takaisin todelliseen minäänsä ja nuoruutensa ihanteisiin? 

Kullakin hahmolla on hetkensä, monologi, joka avaa roolin sisintä. Tuntuu lähes armolliselta löytää omasta elämästä kaikupohjaa niistä yhdelle tai useammallekin. Vapauttava kokemus syntyy oivalluksesta, että en ole ajatuksineni yksin enkä ainoa. Petra (Ella Mustajärvi), puhuit juuri sitä mitä minä olen aina ajatellut! 

Jarmo Kuosa ohjaus on kokonaisuutena kiinnostava, innostava, puhuttava, puhutteleva ja ihanaa, elävää teatteria. Tämän kokemuksen soisin kaikille. Se jopa voimaannuttaa.