Reimarin erikoisnumero on ilmestynyt 30.12.2024 poikkeuksellisesti vain verkossa. Jakelupäivien osuttua arkipyhään paperilehden jakelua ei ollut saatavilla. Käy lukemassa erikoisnumero, mukana lukijoiden vuoden 2024 kohokohtia!

Jouluruualla on pitkät perinteet

Riisipuuroa itäsuomalaisittain. Monilla joulun herkuilla on pitkä historia. Esimerkiksi piparkakkujen resepti tuli Länsi-Eurooppaan Lähi-idässä sotineiden ristiretkeläisten matkassa.

Suomalainen joulupöytä on näyttänyt eri aikoina, ja eri puolilla maata hyvin erilaiselta. Osa ruokaperinteistä on tuontitavaraa, mutta vanhalla kekriperinteellä on edelleen vaikutuksensa siihen, mitä tulevana jouluna syödään. 

Keskiajalla etelän maissa laskettiin uuden vuoden alkavan joulusta, ei suinkaan tammikuun ensimmäisestä päivästä. Jos heti vuoden alkaessa sai syödä itsensä kylläiseksi, sen toivottiin ennustavan ruuan riittämistä koko vuodeksi. 

Meillä asia nähtiin toisin. Uusi vuosi alkoi jo kekristä, jolloin syystyöt päättyivät, ja menneen kasvukauden sato oli kerätty talteen. Kristinuskon leviämisen myötä kekri luovutti täälläkin paikkansa joululle. Kekriviina ja -olut, ryynipuuro, talkkuna ja muu yltäkylläinen syöminen siirtyi joulukuulle. 

Talonpoikaisen joulupuuron raaka-aine oli pitkään kotoinen ohra. 1800-luvulla se alkoi kuitenkin jo korvautua säätyläis- ja kaupunkilaisperheissä riisillä. Puuron tekotavassa oli maantieteellisiä eroja: Länsi-Suomessa joulupuuro tuli tehdä keittämällä, kun taas Kymenlaaksossa ja muualla maan itäisemmissä osissa se paistettiin kypsäksi uunissa. 

Kekriaterian peruina Suomessa syötiin jouluna lammasta. Siasta peräisin olevaa kinkkua alettiin syödä muiden Pohjoismaiden tapaan 1800-luvun puolivälin jälkeen. Aluksi se kuului vain varakkaimpien perheiden pöytiin, joten Vehkalahdellakin saatettiin syödä vielä puukaukalossa eli särässä kypsennettyä lammasta ja nautaa. Tapaninpäivän herkku oli paikallinen limppisoppa.

Lipeäkalan muisto elänee edelleen monen vanhemman polven suomalaisen mielessä. Sen suosiolle oli hyvät perusteet: aikana ennen nykyaikaisia kylmälaitteita, ja suolan ollessa kallista kuivaaminen oli ylivoimaisesti paras keino säilöä kalansaaliita. 

Kuivattu kala pehmitettiin syömäkelpoiseksi liottamalla sitä ensin tuhkalipeässä, ja sen jälkeen kylmässä vedessä. Parhaat kalamiehet pyrkivät toki rannikkoseuduilla pyydystämään joulupöytään tuoreen hauen, tai jonkin muun arvokalan. 

Vehnä oli suuressa osassa Suomea pitkään harvinainen viljalaji. Joulun leipomukset tehtiin kotoisemmista viljoista. Vehkalahdella vieraille saatettiin tarjota ruiskeksejä, ja ruiskuoreen tehdyt piirakat kuuluivat Itä-Suomessa ilman muuta joulupöytään.

Ainakin Reitkallissa syötiin ohrajauhoista ja sianrasvasta leivottua mausteista rasvarieskaa. Hämeessä ja Länsi-Suomessa suosittiin sen sijaan erilaisia laatikoita. Lanttu- ja perunalaatikoista saammekin kiittää hämäläisiä. 

Huonolla ravinnolla talven yli hengissä sinnitelleet lypsylehmät eivät juuri tuottaneet jouluksi maitoa, joten olut ja sahti olivat arvossaan. Monin paikoin Länsi-Suomessa sahdin tekeminen kuului ilman muuta talon tapoihin. Olutta valmistettiin kylien ja paikkakuntien omien reseptien mukaan. 

Nykyisin nautittava glögi ei ole ruotsalainen keksintö, vaikka sikäläiset niin mielellään väittävät. Sen reseptejä on löydetty jo tuhansia vuosia vanhoista roomalaisista kirjoituksista. Suomeen glögi kotiutui 1900-luvun alkupuolella, ja ensimmäiset valmisglögit ehtivät kauppoihin 1930-luvulla. 

Vanhaan kekriaikaan oli tapana jättää ruuat yöksi pöytään, jotta väki sai syödä läpi yön. Tästä tavasta periytyvät nykyään niin suositut noutopöydät. Tapa lienee tullut meille alun perin Ruotsista. Venäjällä noutopöytää onkin joskus kutsuttu ruotsalaispöydäksi. 

Lähteet: 

Matti Punttila ym. 1968: Vehkalahden pitäjänkirja 1. Vehkalahden kunta

Kaari Utrio ym. 2009: Suomalainen Joulu. Kraft Team Oy

Kaisu Vuolio 1981: Suomalainen Joulu. WSOY

Lue lisää aiheesta:

Jaa artikkeli somessa

Lähetä tai printtaa artikkeli