Rauman entinen kirkkoherra kävi salaa Porin Alkossa. Tämän tiesivät kaikki muut raumalaiset, paitsi kirkkoherra itse. Tätä kutsutaan Streisandin ilmiöksi: mitä enemmän yrität pitää jotain piilossa, sitä enemmän piilottelemasi asia herättää kiinnostusta.
Työskentelin harjoittelijana Vehkalahden lastenkodissa vuonna 1979. Olin tuohon aikaan nikotiinin orja ja poltin salaa tupakkaa lastenkodin parvekkeella. Kaikki muut tiesivät tämän, paitsi minä itse. Jossain vaiheessa sain kuulla salaisuudestani yhdeltä lastenkodin pojalta ja jouduin lopettamaan sauhuttelun työaikana. Onneksi he taisivat päästä minusta eroon jo seuraavalla viikolla, kun harjoittelujakso päättyi. Minä pääsin tupakasta eroon vasta vuosia myöhemmin.
Toinen Streisandin ilmiöksi luokiteltava tapahtuma elämässäni sijoittuu lapsuuteen. Tyyne-mamma ruokki minua Mäntlahdessa, kun yrittäjävanhempani kävivät töissä Haminassa. Siihen aikaan ainakin minun oli syötävä lautaseni tyhjäksi. En tiedä onko muilla 50–60-luvun lapsilla sama kokemus.
Jollain konstilla sain aina lusikoitua iänikuisen kalakeiton kitaani ja lupasin syödä sentin paksuisen kivikovan ruisleipäpalan ulkona. Kun pääsin pihalle, nakkasin leivän kivikon lähimmän kiven taakse.
Homma toimi hyvin ties kuinka kauan, kunnes kerran mamma aukaisi ulko-oven juuri kun olin linkoamassa öylättiä pöpelikköön.
”Jumalan viljaa ei saa heittää hukkaan!” hän huusi kitapurje levällään ja tärisi kuin tehosekoitin.
Sekin salaisuus paljastui, niin kuin kaikkien salaisuuksien on tapana paljastua, kiitos Streisandin ilmiön.
Ja hei, sinä haminalainen opettaja, joka käyt salaa Karhulan Alkossa. Olet ainoa, joka ei tiedä sitä.