“Mitäpä muutakaan täs kaaoksessa voi, kuin leipoo. Mitäpä muutakaan tän maailman raunioil, kuin vääntää jotain kääretorttuu…” 

Tämä korvamato on soinut viime aikoina usein mielessäni. Kyseessä on sanoittaja ja nyttemmin myös laulajana debytoinut Saara Törmä. Kappaleen nimi on Kääretorttu. Jotenkin tosi osuva sanoitus. Kun maailmalla tapahtuu ikäviä asioita, mikä tuo turvaa omaan arkeen? – Leipominen. 

Itse en ole leipojana mikään “koko Suomi leipoo”-tason taituri, mutta leipominen on kyllä siltikin mieluista puuhaa. Usein leipominen liittyy johonkin mukavaan. On tulossa jotakin, mitä juhlia. Joskus tekee mieli leipoa ihan muuten vaan omaksi iloksi. 

Leivonnaisilla on yllättävän suuri kulttuurinen merkitys. Jokaisessa valtiossa on omat perinteiset leivonnaisensa. Niin myös meillä Suomessa. Leivonnaiset rytmittävät omalla hauskalla tavallaan vuodenkiertoa. Ne ovat sellaisia perinteitä, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. On Runebergin tortut, laskiaispullat, tippaleivät, karjalanpiirakat jne. Listasta tulisi pitkä jos tässä luettelisin. 

Leivonta voi olla kiva harrastus, mutta joskus se voi olla myös hyvin terapeuttista puuhaa. Muistan, että joskus kun loman jälkeen harmitti tuleva arki, tuli leivottua. Leipominen toi jotakin ihmeellistä selittämätöntä turvallisuuden tunnetta. 

Kun esikoinen aikanaan harrasti pesäpalloa ja jääkiekkoa, tuli paremmin kuin hyvin tutuksi mokkapalat. Kukapa “harrastusvanhempi” ei niitä ole leiponut junnujen kahvioon tai vaikkapa koululaisten diskoon. Yleensä niitä odotetaankin buffettitarjonnassa. “Kuka vois tehdä mokkapaloja?” Mokkapalat ja junnujoukkueet – pettämätön parivaljakko. Tässä kohtaa leipomisen kautta voi toteuttaa yhteistä hyvää. Sittemmin en ole mokkapaloja leiponut. Ehkäpä niistä tuli jossain vaiheessa rautaisannos. 

Haluan esittää hatunnoston peruskoulun kotitalouden opetukselle. Sieltä moni nuori saa oppia ja innostusta. On mukava tunne, kun jälkikasvu haluaa oma-aloitteisesti leipoa ja tehdä ruokaa. Tai no, ainakin osa jälkikasvusta. Kotitaloushommat ei ole kaikkien juttu. 

Muistan nimittäin myös ajan, kun meillä aloitettiin tekemään makkarakastiketta klo 21.30 illalla, jotta opiskelija ehtisi saada köksän läksynsä valmiiksi seuraavaksi päiväksi. Silloin ei naurattanut, nyt naurattaa jo tuokin. 

Yksi lapsistamme nauttii leipomisesta. Usein hän valtaa ystäviensä kanssa keittiömme ja suosiolla se heille luovutetaan. On mukavaa kuunnella iloisia tekemisen ääniä ja hyvällä tuurilla päästä maistamaankin herkullisia tuotoksia.