Miia Maaranen – Mirka Mylläri: Mahoton merkkipäivä. Ohjaus Miia Maaranen. Koreografia Miia Maaranen, Jouni Bäckström. Kapellimestari Jouni Bäckström. Visualisointi Paula Penttilä, pukusuunnittelu Anne Hannula, äänimestari Kaj Günther. Rooleissa Anne Niilola, Marika Huomolin, Henry Hanikka, Kalle Kurikkala, Jouni Bäckström. Muusikot Joonas Mäki, Juho Roslakka, Wiljami Salminen. Kotkan teatteri ensi-ilta ravintola Kairossa 15.2., arvio kirjoitettu esityksestä 20.2.
Mitä brutaalimmiksi sivistymättömien mahtailijoitten hölötykset Venäjällä ja USA:ssa käyvät, sitä vankempaa kulttuurista maanpuolustusta tarvitsemme – ja sitä hersyvämpää viihdettä! Sillä mikään ei vahvista elämäniloa ja kriisinkestävyyttä niin kuin nauru, laulu ja yhteislaulu tanssia unohtamatta, siis kunnon juhlat.
Ehkä Kotkan teatterin näyttelijät Miia Maaranen ja Mirka Mylläri ovat todellakin käsikirjoittaneet Aulikin, 90 v., Mahottoman merkkipäivän. Rohkenen silti epäillä, sillä tunnelma ja meno Kairossa viittaa enemmänkin perhejuhlan viettoon, joka sujuu kuten sellaiset juhlat nyt useimmiten sujuvat. Ja jos he ovatkin sen käsikirjoittaneet ja Maaranen jopa ohjannut, sitä ei huomaa ainakaan häiritsevässä määrin.
Vieraitten pöydissä paitsi nautittiin suuvettä, myös puhuttiin selän takana. Närkästymään taipuvainen juhlavieras Haminasta ehti päivitellä, että on noiden kotkalaisten kielenkäyttö törkyistä, kiroilevat ihan liikaa. Jos Aulikin (Anne Niilola) läheisten suut pestäisiin saippualla, ihan yhtä hauskaa olisi. Mutta orkesterin herroja ylistettiin, eritoten biisilistaa, joka vei muistojen bulevardille ja oli yhtä lauantain toivottua – oi autuutta! Kun vielä sovituksetkin ovat semmoisia, että kylppärilaulannan syväharrastajat yltävät kepoisasti ylä-ääniin, ei ihme, että vieraskuoro nautti omasta äänestään läpi juhlan. Ja herranjestas, millaisen ruusukranssilla koristellut missin kruunajaisistuimen ovat Aulikille hommanneet! Sen mauttomuuden ylittää vain hänen asunsa. Ja kampaus, kuin olisi vanupuikon päähänsä tökännyt. Pakkohan semmoiselle on hihitellä. Ja aika moni naapurissa taisi lähetellä bändille sydämiä.
Vakavasti: juhlat olisivat voineet kehkeytyä ikäviksi, ellei ensemble olisi ollut niin taitava, että jokainen riskirakenne kääntyi voitoksi. Maarasen koreografiat sulivat musiikkiin, Anteron jazztanssia ja river dancea pursuileva soolo oli suorastaan taiteellinen menestys, sovituksia kuunteli suuresti nauttien. Aulikin rooli, joka liikkui rempsakkasta inhimillistä lämpöä hehkuvaan, oli kuin Anne Niilolalle räätälöity. Mummun ja lapsenlapsi Pihlan (Marika Huomolin) hellä yhteys toi music hall -tyyppiseen mellastamiseen hienon vivahteen. Vaikka useimmat näyttelijät joutuivatkin tehtailemaan kantavien rooliensa lisäksi useita tyyppejä, kokonaisuus sai syvyyttä kuoleman, rakkauden ja itsensä hyväksymisen teemoista. Sävyjä ja vivahteita löytyi – alkuun kovin kiveenhakatulta vaikuttaneesta – tytär Marjatan (Marika Huomolin) ja Reijon (Kalle Kurikkala) suhteesta.
Ihastuttavin on Aulikin ja Aimon (Henry Hanikka) tarina. Puolen tusinaa eri roolia tulkinnut Henry Hanikka on laajakirjoinen näyttelijä; vaikuttaa siltä kuin niin pientä tehtävää ei voi ollakaan, ettei hän tee siitä silmänvälähdyksessä elävää ihmistä. Niilolan ja Hanikan yhteistyö nostatti katsojassakin tunteita iholle, ajatuksen siitä että elämä on elettävä nyt eikä tuijotettava syntymätodistusta. Koko produktiosta huokui viisaus: tule näihin kekkereihin semmoisena kuin olet, ole oma itsesi someinfluenssereista piittaamatta, elä täysillä ja anna muidenkin elää!
Uskokaa pois, näihin juhliin kannattaa osallistua!
