Patrick Haudecoeur – Gerald Sibleyras: Berlin, Berlin. Suomennos Aino Piirola, laulujen suomennos Marika Hakola. Ohjaus Iiristiina Varilo (vier.). Lavastus Lucie Kuropatová. Puvustus Kati Kamppinen, kampaukset ja maskit Silja Huuhtanen. Valot Mikko Laaksonen, äänet Tommi Leinonen. Rooleissa Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Lise Holmberg, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Juho Markkanen, Samuli Holm, Anna Rask, Niklas Riihelä, Konsta Lippo. Radiopropagandistin ääni Jalle Niemelä. Kotkan teatterin suuren näyttämön ensi-ilta 22.2.

Voi Iiristiina Varilo, minkä teit! Nimittäin hersyvän hirtehisen, polttavan päivänkohtaisen, riemastuttavan rempseän agenttikomedian – vai farssin?

Ainakin kidutuskammion ovi paukkuu, ja kuilusta noustaan sopimattomalla hetkellä. Paikka on tietysti Berliini, muurin turvaama puoli, ja ajankohta suurin piirtein runsas viikko ennen öistä ihmettä 9.11.1989. 

Patrick Haudecoeurin ja Gerald Sibleyrasin huikea teksti käy suorasanaisesti poliittisten omanvoitonsaalistajien, psyykeltään sairaitten ja tunne-elämältään heilahtaneiden diktaattorien ja heitä hännystelevien myötäjuoksijoiden kimppuun.

Kyseessä on häiriintyneen yhteiskuntajärjestelmän ruumiinavaus, jossa työkaluna käytetään huumorin eri lajeja.

aikka Iiristiina Varilon ohjaus on pilkallisen terävä ja tunteiden kirjoon mahtuu myös toivottomuutta ja lannistumista, esitys lataa katsojiin elvyttävää voimaa. Naurun vaikutus on ihmeellinen!

Lucie Kuropatován tiilenpunaiseen ja natsiruskeaan sävytetty lavastus herättää eloon muistot 80-luvun DDR:stä, jonka satamissa rajavirkamiehet usuttivat kääpiökokoiset koirat etsimään loikkareita laivojen pilsseistä.

Stasin konttorin hyytävä tunnelma hiipii katsomoon saakka. Mikko Laaksosen ja Tommi Leinosen valot ja äänet osuvat alitajuntaan. Näyttelijöiden ulkoiseen olemukseen mahtuu sentään hurmaavia kevennyksiä, kuten sadistisen kenraalin (Antti Leskinen) harmaanpörheä kiharapilvi.

Näyttelijäntyö on roolista riippumatta teknisesti varmaa ja – nooh, ikään kuin kaikki työskentelisivät kieli poskessa ja itseään nipistellen, etteivät purskahtaisi nauruun kesken kaiken.

Osku Haavisto huppupäisenä vankina herättää aitoa myötätuntoa, kalsean kamala Juho Markkanen tiedustelukvartetin viulistina tai stasin agenttina tyystin päinvastaisia tunteita.

Toisaalta Haaviston tulkitsema Hans, tilannetta rivakasti hyödyntävä vastavallankumouksellinen, liittyy asenteittensa puolesta sujuvasti pahisten kaartiin, johon kuuluvat myös Konsta Lipon mitään kyseenalaistamatta ylempiensä käskyjä toteuttava autonkuljettaja-agentti, Leskisen kenraali, väkivallan virkamiehiä palvova eversti Birgit Hoffman (Lise Holmberg) ja Jaakko Sarjasen selkärangaton Stasin virkamies Werner Hoffman.

Jokaisessa roolissa henkilöityy pahuuden olemus hieman eri muodossa. Muut näyttelijät joutuvat tekemään käytännön syistä työnsä tyyppien kautta, mutta Sarjasen roolin laajuus mahdollistaa syvemmän analyysin. Äitinsä päähän pieksämä Werner on kaksinaamainen luikurinlaskettelija ja kiristäjä, jonka raukkamaisuuden ylittää vain hänen mielistelynhalunsa.

Mikkomarkus Ahtiaisen ja Ella Mustajärven rakastunut nuoripari Ludwig ja Emma tavoittelee ikuista onnea pyrkimällä keinolla millä hyvänsä muurin ali länteen.

Parin vuoden takainen Ahtiaisen ja Mustajärven yhteistyö Sami Hokkasen näkemyksellisesti ohjaamassa David Eldridgen avioliittodraamassa Risteys todisti näyttelijöiden vahvuudesta syvällisissä luonnerooleissa.

Berlin, Berlinin paritanssissa he loistavat kuin ammoisten screwball-komedioiden tähdet. Molemmat ovat nopeita, tarkkoja ja liikkuvia. Kummankin tulkinnoissa on paljon vivahteikkuutta, osuvia ilmeitä, äänensävyjen muutoksia.

Kiinnostavaa sinänsä, että jykevän patriarkaattisessa DDR:ssä Ahtiaisen ahkera mutta arka Ludwig jättäytyy pahemmitta taisteluitta nokkelan ja jokaiseen tilaisuuteen tarttuvan Emman johdateltavaksi. Eikä Emma petä luottamusta – ellei nyt koko pako-operaation turhuutta oteta huomioon. 

Kiitos huisin hauskasta teatterielämyksestä, Iiristiina Varilo ja koko ensemble!