Kirpakka helmikuinen pakkanen ja koillisenpuoleinen tuuli puraisee poskea. Seisomme Virolahdella Rautalanselän rannalla, minä ja kalakaverit. Oikeammin olen armosta päässyt mukaan, kun Hannu Muhosen, Leo Uskin ja Raine Kuokan kalastusporukka lähtee kokemaan verkkoja.

Mieskolmikko on innoissaan. Huonon jäätalven vuoksi verkot ovat olleet pyynnillä vasta noin viikon verran. Odotukset ovat korkealla: kun verkot ensimmäistä kertaa koettiin, tuli saaliiksi 38 kuhaa. Aika hyvin kahdesta verkosta.

Virolahtelaiset Uski ja Kuokka ovat kokeneita kalamiehiä. Ajassa mitaten voi Hannu Muhosenkin sanoa kalastelleen näillä vesillä jo pitkään.

– Leo oli mukana kunnallispolitiikassa jo silloin kun minä olin täällä kunnanjohtajana. Hänellä oli tapana ainakin kerran vuodessa kutsua minut kalaan mukaan. Ne olivat tärkeitä retkiä. Siinä tultiin tutuiksi ja tuli vaihdettua ajatuksia hyvin monenlaisista asioista, Hannu kertoo.

Rautalanselkä on noin kymmenen kilometrin pituinen merenlahti. Virolahden keskustaajama Virojoki on lahden pohjukassa, ja sieltä kuntakeskukselle nimen antanut jokikin virtaa mereen.

Valtakunnan raja halkaisee lahden. Venäjän puolelle, aivan lähelle rajalinjaa on jäänyt mm. Paation saari, jossa arvellaan olleen asutusta jo viikinkiajoista lähtien. Saaressa oli lähes 300 asukasta v. 1944, kun se välirauhassa jäi Neuvostoliitolle.

Rannassa lastataan ahkio, saavi, lapio ja välineet saaliskalojen lopettamiseen. Matkan varrelta mukaan napataan kaira.

– Tähän mennessä ei kukaan ole vienyt sitä, sanoo Leo.

Kalastajilla on omat etikettisääntönsä saaliskalojen kohtelusta ja ympäristön sekä kanssaihmisten huomioimisesta. 

Meidän lisäksemme jäällä on toinenkin kalaporukka, mutta kaikenkaikkiaan ei pyydysmerkkejä näy montaakaan.

Jäällä käy viima, mutta tietyllä tapaa talvinen verkkokalastus voi olla jopa helpompaa kuin avoimen veden aikaan. Jään pinta on tasainen, ei ole tuulessa pyörivän veneen ja aallokon ongelmaa. Pakkasessa ja tuulessa työskentely on pukeutumiskysymys. 

Mieskolmikon toiminta on hioutunut saumattomaksi. Leo jää merkkiavannolle, koukkaa verkkonarun ylös ja kiinnittää sen vetonaruun. Keskiavannolla alkavat Hannu ja Raine nostaa verkkoa jäälle.

Sitten niitä alkaa putkahdella, virtaviivaisia, hopeakylkisiä kuhia. Kalat irrotetaan verkonsilmän läpi, osa on napannut verkkoa kitusiinsa, ja avuksi otetaan näppärä koukku, jolla verkon saa repimättä irti kalan suusta. Verkosta päästetyt kalat lopetetaan heti.

Osa kaloista on kieputtanut verkon aikamoiselle sykkyrälle. Sen selvittäminen vie aikansa.

Sitten verkko lasketaan takaisin avantoon ja kiskotaan vetonarulla suoraksi jään alle. Seuraavan verkon kanssa toistuu samat työvaiheet.

Loppujen lopuksi saalis on ihan hyvä: 17 kuhaa ja yksi säynävä. Määrä ei vedä vertoja edelliskerran mahtisaaliille, mutta kalaa riittää jaettavaksi kaikille, toimittajakin saa kotiinviemisiä.

Paluumatkalla on aikaa katsella maisemia ja kuunnella tarinoita seudun ja sukujen historiasta. Merenrantakylissä kalastaminen on ikiaikainen keino hankkia perheelle ruokaa ja elantoa.

– Ammattikalastus taitaa olla loppunut kokonaan. Kalastaminen on harrastuksenakin vähentynyt kovasti, ja taitaa tätä menoa hiipua kokonaan meidän vanhojen väistyessä, Leo ja Raine miettivät.