Kirja-arvio
Raija-Sinikka Rantala
Elli
Aviador, 2025
327 sivua

Näyttelijä Elli Tompuri syntyi Vehkalahden Salmenkylässä vuonna 1880 maanviljelijäperheeseen. Hänen kotitalonsa on edelleen Mullinkosken rantamailla. Talon seinässä on laatta, jossa Elli Tompurin syntymästä kerrotaan.

Hän kuoli Helsingissä vuonna 1962, ja hänet on haudattu Vehkalahden, nykyisen Haminan seurakunnan, Husulan hautausmaalle.

Kotkalaislähtöinen kirjailija, teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantala (s. 1947) on kirjoittanut taiteilija Elli Tompurin elämästä viihdyttävän, runsaasti historiallista ja elämäkerrallista faktaa sisältävän romaanin Elli.

Teoksen kautta avataan suomalaista kulttuurimaisemaa aina Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista 1900-luvun puoliväliin asti. Monet tunnetut taiteilijat ja kulttuurivaikuttajat vilahtelevat kirjan sivuilla, kuten Kaarlo Bergbom, Eino Leino ja Hella Wuoljoki.

Teos etenee kronologisesti ensimmäistä lukua lukuun ottamatta. Kirjailija käyttää teoksessaan minäkertojaa, Elliä, jonka avulla on mahdollista kuvata myös päähenkilön sisäistä maailmaa.

Ajatusten ja tunteiden kuvaus jää kuitenkin melko ohueksi. Teos keskittyy siihen, mitä Elli tekee ja minne hän menee. Hänelle tulevat tutuiksi mm. Helsinki, Wien, Pariisi, Tampere, Berliini sekä Espanja, Amerikka ja Karjalan kannas.

Elli saa teatteriuransa alussa innostuneen vastaanoton. Hän on vapaamielinen, uudistava ja moderni ilmestys Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1905 Kansallisteatterissa esitetyn Oscar Wilden Salomen pääroolin myötä.

Tähtinäyttelijyyttä ei kuitenkaan kestä pitkään, vaan Elli joutuu syrjään suorapuheisuutensa ja räiskyvän temperamenttinsa vuoksi. Hän perustaa oman taiteellisen teatterin, Vapaa Näyttämön.

Kun vuonna 1910 solmittu avioliitto Lauri af Heurlinin kanssa päättyy avioeroon vuonna 1919, Ellistä tulee kahden pojan huoltaja, jolla on apunaan kokopäiväivaisesti alun perin lastenhoitajaksi palkattu Hilma.

Työt ja työttömyys vuorottelevat: ”Olin jälleen vailla työtä. Minä kahden lapsen ja Hilman perheenpää, piakkoin nelikymppinen, intohimoinen nainen, vailla muuta intohimon kohdetta kuin teatterini.” 

Ellin taiteellista toimintaa ohjaa motto: ”Missä tahansa ja kenelle tahansa, mutta ei mitä tahansa, eikä miten tahansa”. 

Hän lähtee Amerikan kiertueelle neljästi vuosina 1924–1939, koska teattereiden ovet eivät avaudu Suomessa. Hän ui vastavirtaan myös vuonna 1933 pitämällä lausuntaillan Kaunis Saksa – Poltettua runoutta. Hänet nähdään jopa uhkana yhteiskuntarauhalle, ja valtiollinen poliisi kuulustelee häntä.

Elli esiintyy työväelle, tekee matkoja Neuvostoliittoon ja johtaa Työnlausujat-puhekuoroa saaden punaisen leiman.

Elli kokee lukuisia vastoinkäymisiä ja ovien sulkeutumisia, mutta aina hän aloittaa uudelleen alusta, koska hänellä on voimakas kutsumus taiteen tekemiseen. Hänellä on vain yksi todellinen intohimo, teatteri. 

Jos Rantalan teoksesta innostuneen haluaa tutustua vielä syvällisemmin Elli Tompuriin, kannattaa lukea hänen omat muistelmansa: Minun tieni… (1942), Tieni jatkuu (1942), Mihin päättyvi tie? (1944) tai Ritva Heikkilän ja Marianna Laursonin toimittama Myrskylinnun tie (1980), joka on lyhennelmä Elli Tompurin muistelmista.

Elli Tompuri ei unohdu. Sitä osoittaa niin Rantalan elämäkertaromaani kuin vuonna 2001 julkaistu Helka Mäkisen väitöskirja Elli Tompuri – Uusi nainen ja punainen diiva.

Eikä pidä unohtaa Anna-Maija Järvi-Herlevin kirjoittamaa monologinäytelmää Kosken ja kiven lauluja, jotka sävelsi Eero Kesti. Monologi esitettiin vuonna 2014 Elli Tompurin syntymäkodissa. Ehkä saamme nähdä sen vielä uudelleen!