En voi kehua kovin usein kuluttaneeni jäähallin penkkiä kiekko-otteluissa. Syksyllä kuitenkin kävin katsomassa KooKoon ja Saipan kauden ensimmäisen kohtaamisen Kouvolan Lumon -areenalla. Ilmassa saattoi olla jo ennusmerkkejä tulevasta keltamustasta myrskystä.

Vierasjoukkueen kannattajille varattu katsomon osa oli yhtä keltamustaa vellovaa merta. Liput ja viirit liehuivat. Kannatuslaulut ja iskulauseet jäivät kaikuna leijumaan areenan ylle. ”Mie tiijän ett myö voitetaan” -hokema jää varmaan ikuiseksi korvamadoksi päähäni. 

Samaan aikaan toisella puolella oli kovin vaisua verrattuna lappeenrantalaiskannattajien ilonpitoon ja hypeen. Sanotaan, että äänekäs, positiivisesti kannustava yleisö on kuin ylimääräinen kenttäpelaaja. Ainakin Saipa voitti. 

Lappeenrantalaisjoukkueen saaga kuilun partaalla hoippuvasta nimettömästä peräkylän jengistä uhrautuvasti ja loisteliaasti pelaavaksi finaalijoukkueeksi on jotain, mitä urheilu kaipaa. Idän ihme, tuhkimotarina.

Käännetään katse kotikaupungin katsomoihin. Sekä Haminan Pallo-Kissat että HP lähtevät sarjaansa samantapaisesta tilanteesta kuin sensaatio-Saipa: kukaan ei odota niiltä mitään.

Saipan kaltainen ihme on epärealistinen. Toisaalta, kun esim. HP:llä on lajilegenda peräsimessä, saattaa joukkue saada itsestään ulos sen parhaan minänsä.

Kotiyleisön aktiivinen tuki ja positiivinen kannatus voi antaa siihen lisää latausta.