Minulla on pieni muistikuva Suezin kriisistä vuonna 1956. Olin juuri aloittanut kansakoulun. Kriisin pelättiin äityvän maailmansodaksi. Sen estämiseksi Yhdistyneet kansakunnat, YK, päätti lähettää alueelle rauhanturvajoukkoja. Edellisenä vuonna YK:hon hyväksytty Suomikin osallistui hankkeeseen. Tämän jälkeen YK on toteuttanut lähes 100 rauhanturvaamis- ja kriisinhallintaoperaatioita. Useimmiten näillä on saatu hyviä tuloksia. Suomi on ollut yksi aktiivisimmista maista rauhanturvaajana.

YK:n osallistuminen rauhanturvahankkeisiin edellyttää aina turvallisuusneuvoston päätöstä. Turvallisuusneuvostossa 2. maailmansodan voittajavaltioilla on veto-oikeus. Siksi YK ei ole kyennyt tekemään päätöksiä mistään sellaisesta kriisinhallintaoperaatiosta, jossa joku em. maista tai näiden liittolaisista on osallisena.

Tästä syystä YK on ollut hampaaton myös Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Kansainvälinen yhteisö on joutunut seuraamaan vierestä, kun Venäjä murjoo Ukrainaa. Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan aina, kun Ukrainan asiaa on haluttu käsitellä. Menneellä viikolla Venäjän edustaja YK:n turvaneuvostossa puolusteli maansa toimia todeten, että ”Venäjä on pakotettu kohdistamaan laajoja iskuja Ukrainan infrastruktuuriin ja muihin siviilikohteisiin, koska Ukraina pyrkii kukistamaan Venäjän”. Voi kysyä, että kukahan tässä yrittää kukistaa ja kenet?

YK:n yleisistunto on selkeillä enemmistöpäätöksillään tuominnut Venäjän toimet. Sen enempään tämä kaikki maailman maat kattava yhteisö ei nykysäännöillään kykene. Sotilaallisten kriisien uhatessa maailma tarvitsisi ”turvallisuuslääkäriä” ja sellaiseksi YK alun perin perustettiinkin. Sinibareteille olisi käyttöä!

Vuosikymmenien varrella YK on laajentanut toimialaansa niin, että sen piiriin kuuluu nykyisin kaikki mahdollinen. Samanaikaisesti YK:n toimintakyky perustehtävässään sotilaallisten konfliktien purkajana on rapautunut pahemman kerran.

YK:n perustaminen oli toinen yritys koota maailman valtiot yhteisen pöydän ääreen edistämään rauhaa ja aseidenriisuntaa. Ensimmäinen yritys oli Kansainliiton perustaminen 1. maailmansodan päätyttyä. Hitlerin aloitettua 1930-luvun puolessa välissä sotilaallisen varustautumisen Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti Kansainliitolta odotettiin toimia Saksaa vastaan. Se ei kyennyt kuitenkaan muuhun kuin Saksaa tuomitseviin päätöslauselmiin. Järjestö tosin näytti vielä kynsiään, kun se erotti jäsenyydestään Neuvostoliiton tämän hyökättyä 1939 Suomeen.

Kansainliiton taival päättyi 2. maailmansodan jälkeen omaan kykenemättömyyteensä. Tilalle perustettiin Yhdistyneet kansakunnat, YK.

YK on erityisjärjestöineen tehnyt paljon hyvää kansainväliselle yhteisölle ja yksittäisille kansakunnille. Sodan ja rauhan asioissa sen merkitys parin viimeisen vuosikymmenen aikana on ollut kuitenkin valitettavan vähäinen. Suurin syy tähän on juuri tuo turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus.

Maailma tarvitsee ja ansaitsee kuitenkin sellaisen toimijan, joka kykenee julkilausumien lisäksi päättämään myös kovemmista toimista sotilaallisten kriisien rauhoittamiseksi. On joko poistettava YK:n säännöistä Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Ranskan, Kiinan ja Venäjän veto-oikeus turvallisuusneuvostossa tai perustettava kokonaan uusi yhteisö rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan asioihin. Ymmärrän, että molemmat vaihtoehdot ovat nykyoloissa lähes mahdottomia toteutuakseen. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari sanoisi.

Kalevi Suortti

Kirjoittaja asuu Espoossa, mutta on kotoisin Vehkalahdelta.