Viime vuonna presidenttiparimme hoiti itsenäisyyspäivän ehkä enemmänkin itsenäisyyttämme kunnioittaen kuin edellisvuotiset pukugaalat ja julkkishaastattelut. Niin tänäkin vuonna.

Minulle itsenäisyyspäivä on aina juhlapäivä, jolloin sytytän kynttilät ikkunan läheisyyteen klo 18-21 ja katson tv:n itsenäisyyspäivän ohjelmaa. Joskus pukeudun juhlatamineisiin ja korkkaan skumppapullon, joka on jo merkki perinteitten muuttumisesta.

Kahvia ja kaakaota juotiin lapsena ja syötiin kotiuunin pullaa, ehkä sokerikakkuakin. Isän ja äidin sota-aikaa ei käsitelty eikä muisteltu. Isäni oli sitä mieltä, että viisi vuotta rintamalla ja juoksuhaudoissa riitti. Se aika oli mennyt eikä hän halunnut edes muistella sitä. Äiti kyllä mietiskeli, kuinka ikkunat peitettiin sanomalehdillä eikä valoja saanut pitää. Pommikoneet saattoivat huristaa kylän yli, ja desantteja, vakoojia liikuskeli lähistöllä. Äiti kuului kotijoukoihin, joka hoiti vauvaa, taloa, lehmää ja viljelyksiä. Hän oli uskonut halvaantuvansa pelosta, jos joku tuntematon olisi tullut taloon sisälle.

Ote äidin, 27 v, kirjeestä 29.10.1944

”Tänään me olemme olleet puunvedossa, tai Arvon hevosella me sentään niitä vedimme ja naapurin Arvo oli ajomiehenä. Kyllä nyt on hyvä olla, kun on puut sisällä etteivät ole metsässä kastumassa. Nyt kun vaan saisi vielä kynnettyä, niin sittenpä sitä olisi hyvä ottaa talvikin vastaan.”

Ja mikä riemu, kun sota päättyi. Oli taisteltu isänmaan, kirkon ja kodin puolesta ja onnistuttu säilyttämään niin isänmaa, kirkko kuin koditkin paitsi ne, jotka jäivät rajan taakse. Riemu kiteytyi talkoourakkaan paremman elämän rakentamiseksi lapsille. Kuuluisa suomalainen sisu eli kukoistuskauttaan, ja Suomesta tulikin seuraavan sukupolven aikana hyvinvointivaltio.

Nykyarjessa on vaikea nähdä isänmaallisuutta, koska Suomi on osa EU:ta ja sen direktiivien alainen. Kansainvälisyys, länsimainen kulttuuri ja englannin kieli ovat osittain jo syrjäyttäneet omat kansalliset perinteet.

Kehitys on väistämätöntä, todetaan, mutta väistämätöntä ei tarvitse olla suomalaisuuden häviäminen. Suomi voisi olla suomalainen pala maailman palapelissä muualta saapuneista uuskansalaisista huolimatta. Ehkä vieraitten kulttuurien huomioiminen perustuu pitkään historiaan, kun Suomen kansa on joutunut palvelemaan vierasta valtaa satoja vuosia.

Kaakonkulmallakaan ei enää pukeuduta kansallispukuihin eikä lauleta kotiseutulaulua:

”…Kymenlaakso sa seuduista kallein oot, sua vallat valkeat varjelkoot… Olet meille sa onnemme ehto, ylin lahjoista kohtalon”… Ei muuallakaan, mutta Lappi on vielä poikkeus kiehtoen omalaatuisuudellaan vierailijoita niin kotimaasta kuin muualtakin. Luonnossa on vetovoimaa, on koko maassa.

Minä kuulun sukupolveen, jonka lapsuudessa ja nuoruudessa oltiin isänmaallisia ja ylpeitä omasta maasta, sisusta ja saunasta, Paavo Nurmesta ja Jean Sibeliuksesta. Suomen lipun näkeminen ja Maamme-laulun laulaminen herättivät kunnioitusta ja vahvistivat kiitollisuutta kotimaata kohtaan. Niin yhä.

Kun itsenäisyyspäivänä kajahtaa Finlandia ja mieluummin Paula Vesalan laulamana

…”Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle Pääs seppelöimä suurten muistojen”… ja kun videolla tai mielessä piirtyy Suomen luonto, niin aitoa suomalaisuuden tunnetta ei mikään voita.

Minulle Suomi tulee aina olemaan isänmaani, ja suomenkieli äidinkieleni, entinen Vehkalahti sydämeni koti joka päivä.

Onko Suomi itsenäinen suomalainen kansa kansojen joukossa vielä tulevaisuudessa? Sen aika näyttää.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.